Rangitoto - Bloody Sky

Viime tiistaina teimme päivän retken Aucklandin lähistöllä sijaitsevalle Rangitoto-nimiselle saarelle. Lauttamatka sinne kesti noin puoli tuntia. Lautalta käsin Aucland näytti tällaiselta:



Lautta poikkesi mennen tullen Davenportissa, jonka arvellaan olevan yksi Aucklandin varhaisimmista maorien asuttamista alueista.




Rangitoto on tulivuoren purkauksesta noin 600 vuotta sitten syntynyt laavasaari. Se on hyvin karu, mutta vuosisatojen kuluessa sinne on juurtunut parisataa seudulle luonteenomaista kasvia, muun muassa 40 erilaista saniaislajia. Nimensä (Bloody Sky 'verinen taivas') saari on saanut eräästä maoripäälliköstä, joka haavoittui saarella käydyssä taistelussa.








Saaren pohutukawametsät ovat Uuden Seelannin suurimmat. Pohutukawa, jota kutsutaan kukkimisajankohtansa ansiosta myös Uuden Seelannin joulupuuksi, ei ollut vielä ihan täydessä kukassa.








Rangitoton huippu kohoaa 260 metrin korkeuteen. Meiltä meni puolitoista tuntia nousemiseen; laavapoluilla sai olla paikoin tarkkana, ettei kompastunut. Huipulla on kymmenien metrien syvyinen kraateri, joka on kasvillisuuden peitossa. Maisemat, joita voi katsella joka puolelle, ovat upeita.











Paluumatkalla kiersimme saarta osittain ympäri ja kävimme kurkkaamassa laavaluolia. Onneksi sää oli enimmäkseen pilvinen, sillä aurinkoisella säällä laava hehkuu lämpöä niin, että kulkijalla saattaa olla tukalat oltvat.

Papukaijoja

Lenkkeillessäni Mount Edenillä näen joskus papukaijoja. Ne lentävät yleensä kaksistaan; kerran näin pienoisen lauman niitä. Papukaijat ovat todella taitavia lentäjiä. Ne ovat hyvin värikkäitä ja niillä on pitkät pyrstösulat.

Nämä papukaijat ovat ymmärtääkseni valkokurkkuroselloja (englanniksi eastern rosella, latinaksi platycercus eximius). Ne viihtyvät todellakin kaksistaan, sillä ne solmivat elinikäisen liiton. Niitä tavataan Australian kaakkoisosassa, Tasmaniassa ja Uudessa-Seelannissa.

Pari päivää sitten minulla sattui olemaan kamera mukana, kun bongasin papukaijapariskunnan. Kovin lähelle en niitä harmikseni kyllä päässyt, mutta etäältä sain lauotuksi sarjan kuvia. En myöskään onnistunut saamaan pariskuntaa samaan kuvaan.

Kuin tropiikissa

Käymme päivittäin lenkillä Mount Edenin rinteillä ja laella - ja joskus yölläkin, niin kuin oheisista kuvista voit päätellä. Kukkulalta aukeavat näköalat ovat joka kerta vähän erilaiset sen mukaan, millainen sää kulloinkin on. Voit katsella tuoreita kuvia lenkkimaastomme varrelta täältä.



Tietokoneeni oli korjattavana kiinalaisten omistamassa liikkeessä viikon verran. Siksi ajaksi he antoivat ystävällisesti oman koneensa lainaksi. Kiinalaiset ovat ahkeria työntekijöitä. Kun lähetin kiinalaisten liikkeeseen sähköpostiviestin iltamyöhällä (11.50), sain heti vastauksen "I am not open yet but..." ('en ole vielä auki mutta...').

Osallistuimme täällä asuvien suomalaisten itsenäisyyspäiväjuhliin Glendowiessa komeassa, meren rannalla sijaitsevassa talossa. Muiden kansallisuuksien edustajia taisi tosin olla paikalla enemmän kuin Suomen. Juhlat oli järjestetty, niin kuin täällä on tapana, nyyttikestiperiaatteella: jokainen toi evästä mukanaan. Me muistimme juhlan alkamisajankohdan väärin. Niinpä saavuimme paikalle konsulin puheen päätyttyä ja juuri kun Maamme-laulu kajahti. Seurustelun ohella saimme nauttia tanhuesityksistä.

Ensi sunnuntaina menemme suomalaisten joulujuhlaan, joka pidetään erään suomalaisen, pitkään Uudessa Seelannissa asuneen Martti-nimisen miehen kotona. Martilla on kotonaan melkoisesti suomalaista kirjallisuutta, ja hän lupasi minulle antaa luettavaksi niin paljon kuin haluan - eikä tarvitse kuulemma palauttaa.

Olen ostellut paikallisesta nettihuutokaupasta monenlaista käyttötavaraa pilkkahintaan. Viimeksi huusin melko uuden DVD-soittimen 31,5 dollarilla (n. 16 euroa). Sovin tavaran noutamisesta myyjän, erään Matt-nimisen radiotoimittajan kanssa. Vähän ennen noutoaikaa Mattilta tuli sähköpostiviesti, jossa sanottiin, ettei hän valitettavasti voi olla noutohetkellä kotona, mutta hän jättää soittimen takapihalle grillin päälle. Samaan paikkaan hän neuvoi jättämään rahat. Teimme niin, ja homma toimi.

Vajaa viikko sitten täällä satoi kuin tropiikissa miltei yhtä mittaa parin kolmen päivän ajan. Ilman kosteus oli sisälläkin liki sata prosenttia; vessapaperista olisi melkein voinut puristaa vettä. Huomasimme, että huushollissa alkoi jo haiskahtaa homeelta. Saimme onneksi naapurilta lainaksi kosteudenpoistajan, laitteen joka imuroi sisätiloista kosteutta (mistä näitä ystävällisiä ihmisiä oikein sikiää!). Muutamassa tunnissa siihen kertyi litrakaupalla vettä.

Nyt kelit ovat muuttuneet varsin kesäisiksi ja enimmäkseen aurinkoisiksi. Viime päivinä lämpötilat ovat päivisin pysytelleet yli kahdenkymmenessä asteessa ja tätä kirjoitettaessa mitari näyttää 25 astetta varjossa. Kun aurinko paistaa, niin se paistaa todella kuumasti. Kaiken lisäksi otsonikerros Aucklandin yllä on erityisen ohut. Niinpä täällä suositellaan, että aurinkovoiteiden suojakertoimen pitäsi olla vähintään 35.

Autoilu sujuu jo hieman paremmin. Alussa harjoittelimme niin, että kiersimme korttelin tai parin ympäri siten, että käännyimme aina vain vasemmalle; näin meidän ei tarvinnut ylittää ajotietä. Nyt olemme huristelleet jonkin matkaa jo moottoritielläkin. Vieläkin käy joskus niin, että tuulilasinpyyhkimet menevät päälle kun pitäisi näyttää vilkkua. Täällä kun kaikki on väärinpäin. Tottumista on siihenkin, että täällä äänimerkkiä (suomeksi: tööttiä) käytetään hyvin herkästi...

Kolmen päivän pimeys

Olemme niin sanotusti asettuneet taloksi: kaikki huonekalut ja monta kodinkonetta on saatu lainaksi tyttäreltämme ja hänen ystäviltään. Kahdesta sohvasta puuttuu vielä jalat, mutta eivätköhän nekin jossain vaiheessa kävele meille.

Nyt on ruvennut sisälläkin tarkenemaan paremmin, kun ulkolämpötila pyrkii yli 20 asteen. Huomasimme äskettäin, että takan kautta käy melkoinen puhuri. Kun panimme sen suulle muovipeitteen, se alkoi iloisesti läpsyä. Ovien alla on isot raot, joita olemme tilkinneet. Täällä tuulee oikeastaan aina, välillä aika navakasti.

Viime viikolla perustimme tänne kirjaston. Eräs suomalainen rouva raahasi meille ison laatikollisen suomalaista kirjallisuutta. Nimitimme oitis Even kirjastonhoitajaksi.



Autoilu on lähtenyt hitaasti mutta kankeasti liikkeelle; vasemmanpuoleinen liikenne hillitsee liikenteeseen lähtöä. Ensi maistiaiset olemme kuitenkin jo saaneet. Täytyy tunnustaa, että aika jännittävää autolla liikkuminen täällä on. Jo peruuttaminen omalta pihalta kadulle on melkoinen seikkailu, sillä ajoväylä on erittäin kapea. Täkäläinen liikennekulttuuri on sitä paitsi jonkin verran villimpää kuin Suomessa. Pienen yllärin koimme eilen, kun olimme lähdössä liikkeelle: huomasimme, että takaluukun pohjalla oli litrakaupalla vettä.



Meillä on laaja takapiha, jossa olemme toistaiseksi oleskelleet varsin vähän. Pihan perällä voit nähdä puukasan: olen siellä sahaillut polttopuita takkaan. Kasvimaamme on alkanut työntää taimia ihan kiitettävällä vauhdilla. Pihalla kasvavista kukista voit nähdä muutamia kuvia täällä.





Tietokoneen merkitys on täällä selvästi suurempi kuin Suomessa. Niinpä tuntui ikävältä, kun viime tiistaiaamuna käynnistettyäni koneen sen näyttö jäi pimeäksi; näytön taustavalo ei syttynyt. Tein töitä ongelman ratkaisemiseksi kolme päivää – ilman tulosta. Homma oli hankalaa, koska sitä saattoi tehdä vain taskulampun valossa. Nyt, erinäisten manööverien jälkeen näyttö toimii, mutta sammuu silti edelleen aika ajoin...

Anglikaaneja ja lampaankyljyksiä

Paikallistuntemuksemme on viime aikoina karttunut huomattavasti. Olemme kävelleet lähiseuduilla pitkin ja poikin. Tie Foodtowniin, ruokakauppaan, ja pelastusarmeijan kirpputoreille on tullut tutuksi. Jokseenkin joka päivä juoksentelemme viereisen tulivuoren kupeilla ja ihastelemme sieltä avautuvia maisemia. Meidän pihastamme päin tuo lenkkimaasto näyttää tälllaiselta (tien toisella puolen pilkottaa International Church; toinen kuva on otettu Mount Edenin pääkadulta katsoen):





Aucklandissa on hankala liikkua, jos haluaa mennä vähänkin pitemmälle. Melkein kaikilla näyttää olevan oma auto. Niinpä mekin päätimme hankkia oman kotteron. Täällä löytää hurjan paljon tavaraa Trademestä (vastaa Suomen huuto.netiä), myös autoja. Olin katsellut niitä jo tovin, kunnes eilen illalla Trademeen ilmestyi Toyota Cynos vuosimallia 1996, ajettu 88 000 kilometriä. Juuri äsken kävimme katsomassa autoa ja tinkimässä hintaa myyjän, kiinalaisen Yinin kanssa. Pääsimme sopimukseen 3300 dollarista (n. 1650 euroa). Huomenaamulla meillä pitäisi sitten olla oma kärry pihassa.

Viime sunnuntaina menimme anglikaaniseen kirkkoon, joka on tässä Mount Edenillä puolen kilometrin päässä. Tämä oli neljäs kirkko, missä olemme täällä ollessamme käyneet. Ennakko-odotukseni oli, että siellä mahtaa olla jäykähkö meininki, mutta mitä vielä: pappi käppäili saarnan aikana käytävällä, puhui vapaasti, laski leikkiä ja puhutteli kuulijoita. Tästä kirkosta tulee mitä ilmeisimmin meidän kotikirkkomme. Olimme siellä tänään toistamiseen. Taaskin moni tuli juttelemaan meidän kanssamme.

Viime sunnuntaisen jumalanpalveluksen jälkeen eräs Mary-niminen uusseelantilainen rouva kutsui meidät kotiinsa ja tarjosi lounaan. Vietimme lopulta Maryn ja hänen miehensä luona puoli päivää. Mary on töissä kirjastossa ja mies on yliopistolla jonkinlainen mikrotukihenkilö. Mary kutsui Even kirkon kuoroon, joka kokoontuu torstai-iltaisin.

Viime viikolla saimme kutsun Meadowbankiin suomalais-uusseelantilaisen pariskunnan kotiin. Lea on toiminut Pakistanissa lähetystyössä ja hänen miehensä Derek on pappi, joka kouluttaa anglikaanikirkkoon valmistuvia pappeja yliopistossa ja St. Johnin collegessa. Derek esitteli meille collegeaan ja sen kampusaluetta, mikä oli kuin satukirjasta repäistyä. Alueella nökötti muun muassa pieni, kaunis kappeli, joka on rakennettu kauripuusta vuonna 1843. Lea tarjosi meille illalliseksi herkullista lammasta. Lampaitahan Uudessa Seelannissa riittää (siinä 40 miljoonan hujakoilla).

Täällä Uudessa Seelannissa ei olla turhan vikkeliä asioiden hoidossa, sillä tilattuamme oman nettiyhteyden kului reilut kaksi viikkoa ennen kuin sen saimme. Nyt langaton laajakaistayhteys toimii ja tuntuu olevan varsin ripeä. Saman tien asensin läppäriini uuden käyttöjärjestelmän eli Windows 7:n. Ääniasetuksia säädellessäni meinasin saada sydärin, kun läppäri rupesi vinkumaan kuin syötävä…

PS Lisäsin sivun laitaan paikallisen reaaliaikaisen sään, joka sisältää myös lyhyen ja pitkän aikavälin ennusteen (nähdäksesi tämän sinulla täytynee olla Flash Player ohjelma koneellasi).

Tuli, maa ja vesi

Asunnossa, johon muutimme neljä päivää sitten, on takka. Asunnonvälittäjä sanoi, että se on vain koristetakka, ja vuokraisäntämme ei tiennyt siitä mitään. Vuokraisäntämme on kiinalainen mies, joka on ostanut tämän talon pari kuukautta sitten. Päätimme kokeilla takan toimivuutta, ja kappas, sehän veti iloisesti. Olen alkanut jo katsella puutarhan vanhaa, osittain lahoa aitaa tietyssä mielessä… Takkatuli on täällä tarpeen, sillä iltaisin ja aamuisin lämpötila laskee sisällä 14 – 15 asteen pintaan.

Asuntomme ja pihamme luvattiin siivota ennen muuttoamme. Muuttaessamme totesimme, ettei juuri mitään ollut tehty. Portaidemme edessä oli vielä entisen asukkaan jääkaappi ja pesukone. Kun valitimme asiasta, vuokraisäntä tuli vaimoineen siivoilemaan ja siirsi kodinkoneet nurkan taakse.

Seuraavana päivänä Eve sai idean: mitäpä jos pesukone toimiikin, vaikka se näyttää romulta; kansikin oli irti. No, me raahasimme sen sisään ja panimme töpselin rasiaan. Suuri oli hämmästyksemme, kun koneen toimintapaneeliin syttyi valot. Teimme koepesun kaikkein eniten tehoja vaativalla ohjelmalla. Kone piti melkoista meteliä ja linkousvaiheessa se ujelsi kuin lentoon nouseva suihkari – mutta se toimi!

Naapureinamme talossa on muun muassa walesilainen mies ja amerikkalainen nainen. Jälkimmäinen antoi ystävällisesti salasanan omaan langattomaan verkkoonsa, jotta pääsen nettiin nytkin, kun en vielä ole saanut omaa nettiyhteyttä toimimaan. Olen sen kyllä jo tilannut operaattorilta.

Walesilainen kaveri on innokas puutarhan hoitaja. Menin eilen juttelemaan hänen kanssaan, kun hän oli karsimassa puita. Ihastelin hänen istuttamiaan pensaita, kukkia ja salaatin taimia. Hän kehui, että täällä kasvaa mikä tahansa, sillä maaperä on erittäin hedelmällistä; asummehan itse asiassa tulivuoren kupeella. Hän innosti minua laittamaan oman kasvimaan. Minä hain saman tien talikon ja lapion ja aloin kaivaa. Muutaman tunnin kuluttua olin möyhentänyt meille oman kasvimaan.

Uusi asunto Mount Edenistä

Viime viikolla keskityimme asunnon metsästämiseen. Tutkimme netistä asuntotarjontaa päivittäin ja teimme pitkiä kävelyretkiä, joiden aikana tutustuimme tarjolla oleviin kohteisiin. Täällä on tavallista, että omakotitaloissa on kaksi erillistä vuokrattavaa huoneistoa, monissa taloissa useampiakin.

Useimmat katsomamme huoneistot olivat kalustamattomia. Yhdessä kohteessa isäntä sattui olemaan paikalla ja hän esitteli meille kalustetun kahden huoneen asunnon, jossa oli pieni terassi. Asunto olisi ollut hyvällä paikalla, mutta se oli hyvin pieni ja sijaitsi toisessa kerroksessa.

Loppuviikosta meitä onnisti: löysimme huoneiston, joka kuului kaksikerroksiseen, aivan Mount Edenin kukkulan vieressä sijaitsevaan taloon. Tilasimme esittelyn, jonka jälkeen täytimme hakupaperit asunnonvälitystoimistolle. Perjantaina saimme tiedon, että pääsemme muuttamaan viikon päästä tähän asuntoon, joka käsittää olohuoneen, makuuhuoneen ja keittokomeron.

Asunnossa ei ole mitään kalusteita, ei edes jääkaappia. Ennin ja Samin luona asuu alivuokralaisena tyttö, jonka veli on muuttamassa asuntoa ja tarvitsee tavaroilleen säilytyspaikan. Niinpä meille on luvissa parin viikon päästä perusvarustus asuntoomme. Mukavalta tuntuu, että huoneistosta on suora pääsy suojaisalle takapihalle, joka on täkäläisittäin suhteellisen iso.

Mount Eden on hyvin viehättävää puutarhamaista aluetta. Mount Edenin kukkula (maorin kielellä Maungawhau) on parinsadan metrin korkuinen ja se on korkein luonnonmuodostelma Aucklandissa. Se on sammuneen tulivuoren huippu, jonka päällä on viidenkymmenen metrin syvyinen kraateri.

Oheiset kuvat olen ottanut Mount Edenin kukkulan huipulta. Viimeisessä kuvassa näkyy talo, jossa uusi asuinpaikkamme on. Talon tunnistaa kattoterassista, jota ympäröi kaiteet.

Tullin puhuttelussa

Matka kohti Uutta Seelantia alkoi vauhdikkaasti. Heikki ja Eva, jotka olivat kuukauden ajan meitä majoittaneet ja lukuisin tavoin auttaneet, lähtivät viemään meitä Seattlen lentokentälle. Noin viiden kilometrin ajon jälkeen Eve huomasi, että hänen kännykkänsä oli jäänyt lataukseen asunnolle. Heikki teki salamana uukkarit moottoritiellä, ja kännykkä noudettiin. Se oli sentään kännykkä, jonka minä olin Evelle pitkän ja hartaan tuotevertailun jälkeen ostanut...

Lento Los Angelesiin Virgin American koneessa sujui muuten ongelmitta, mutta koko lennon ajan meitä palelsi; tuuletus koneessa oli niin tehokasta. Tullissa minä sain valaisulaitteen jumiin, koska en ottanut tietokonetta pois laukusta: poistin vain sen päältä kaiken tavaran. Seattlen kentällä tämä menettely oli kelvannut. Virkailija viivytteli tahallaan tarkastusta, piti minulle puhuttelun ja saarnasi asiasta vielä muillekin jonossa oleville.

Losissa meillä oli runsaasti aikaa, sillä lento Aucklandiin lähti vasta puoli kymmeneltä illalla. Los Angelesin terminaalit eivät ole mitään kaunottaria, mutta kyllähän siellä puoli päivää saa kulumaan tax free -tarjontaa pällistellessä.

Lento Los Angelesista Aucklandiin kesti kolmisentoista tuntia. Lähdimme matkaan torstai-iltana 15.10. ja saavuimme perille lauantaiaamuna 17.10. kuuden maissa. Hyppäsimme siis yhden vuorokauden yli. Aikaero Uuden Seelannin ja Suomen välillä on tällä hetkellä kymmenen tuntia.

Aucklandin koneessa oli niin kuuma, että koko ajan oli hiki pinnassa. Eve sai nukutuksi viitisen tuntia, minä reippaan tunnin. Kerkisin katsoa kolme elokuvaa. Tosin viimeinen elokuva, Slummien miljonääri, jäi harmittavasti hieman kesken, juuri jännimpään kohtaan. Tämä vahinko pitää paikata täällä Aucklandissa, missä olemme nyt viipyneet jo puoli päivää. Enni ja Sami hakivat meidät pikku Toyotallaan lentokentältä. Mahduimme autoon juuri ja juuri, mutta se edellytti sitä, että oli otettava jokin matkalaukku polvellekin. Eve lähti äskettäin Ennin kanssa kuntosalille. Minusta tuntui, ettei siihen ole vielä paukkuja.

PS Otin oheisen kuvan sen huoneen ikkunasta, joka Enni ja Sami antoi asuttavaksemme (myöhemmin hankimme oman vuokrakämpän). Etualalla kasvaa Uuden Seelannin pohjoissaarelle tyypillinen kauripuu.

Närhiä ruokkimassa...

Viime aikoina olemme tehneet monia retkiä, useimmat "omalla" autolla. Liikenteessä seikkailu on käynyt hermoille: olemme riidelleet Even kanssa automatkoillamme enemmän kuin vuosikymmeniin.

Viikko sitten sunnuntaina meidät vietiin jumalanpalveluksen jälkeen tutustumiskierrokselle Seattleen. Suomalais-amerikkalainen pariskunta Pirkko ja Brad kuljetti meitä omalla autollaan useisiin kohteisiin meren rantamilla. Kiersimme jalan viiden kilometrin metsälenkin, näimme miten laivat menivät sulusta läpi ja kuinka lohi nousi sille rakennettua ränniä myöten. Sää oli mitä mainioin.





Viime maanantaina kävimme tutustumassa Washingtonin yliopistoon, joka sijaitsee huikean kauniilla paikalla. Sen keskusaukiolta avautuu uljas näkymä Rainier-vuorelle. Harmitti, kun en ollut muistanut vaihtaa kameraan uutta akkua. Niinpä oli tyydyttävä kännykkäkuviin. Komean kirjastorakennuksen aulassa oli ainakin viiden miehen pronssiin valetut kasvot. Nämä olivat tämän yliopiston kasvatteja, jotka olivat saaneet Nobel-palkinnon.

Tiistaina ajoimme parinkymmenen kilometrin päähän Tiger Mountille. Tämä vuori ei ole kovin korkea (2522 jalkaa eli n. 770 metriä) mutta sen laelle asti vie polku, jonka mitaksi tulee reippaat viisi kilometriä. Niinpä tämä kipuaminen otti melkeinpä enemmän voimille kuin taannoinen nousu Mount Rainierille. Polku siksakkasi vuorenrinnettä tiheän metsän keskellä. Vaikka oli aurinkoinen päivä, polulla oli kaiken aikaa varjoisaa. Vuoren laella parveili lintuja, jotka olivat niin kesyjä, että ne pakkasivat tulemaan osille, kun söimme eväitä; pyrähtipä yksi niistä kädellenikin norkoilemaan. Vuorella samaan aikaan ollut pariskunta tiesi kertoa linnun nimeksi Canada Jay (kutsutaan myös Gray Jayksi ja Whiskey Jackiksi) eli siis jonkin sortin närhi.





Torstaina suuntasimme sitten Snoqualmie Fallsiin, putouksille, joissa vesi syöksyy alas 100 jalkaa korkeammalta kuin Niagaran putouksista eli 270 jalan (82 m:n) korkeudelta. Leveydessä Niagara päihittää kyllä Snoqualmien mennen tullen; nyt sitä paitsi on ollut pitkään aika kuivat kelit. Paluumatkalla poikkesimme pikkukaupunkiin pitsalle baariin, joka muistutti erehdyttävästi lännen elokuvien saluunaa; menokin oli sen mukaista. Yritimme sitten löytää vielä Samamish järvelle. Pysäköimme järven läheisyyteen ja patikoimme aikamme pusikoiden halki, kunnes uskoimme, ettei järveä siitä suunnasta löydy. Tuumasimme, että olkoon: "sama missä" se järvi on, mutta me lähdemme eteenpäin...


Lauantaina pidettiin Seattlen suomalaisen kirkon järjestämä huutokauppa, jossa kerättiin varoja seurakunnalle. Myytävänä oli 150 tuotetta, muun muassa paketti, johon kuului sauna ja päivällinen elävän musiikin säestyksellä kuudelle hengelle. Huutokaupan yhteydessä tarjottiin illallinen: karjalanpaistia ja vispipuuroa. Eilisen jumalanpalveluksen jälkeen ehdimme vielä veneretkelle isäntäparikuntamme Heikin ja Evan sekä erään toisen suomalaisparikunnan kanssa Washington-järvelle.

Tehtävä Amerikassa on tältä erää päättymässä. Tunnelmat ovat jossain määrin haikeat. Parin päivän päästä pitäisi nousta Los Angelesiin lentävään koneeseen ja sieltä jo samana päivänä Aucklandiin lentävään koneeseen.

Kaappaus Kanadassa

Viime lauantaina lähdimme Vancouveriin, missä meidän oli määrä pitää sunnuntain englannin- ja suomenkieliset jumalanpalvelukset. Vuokrasimme matkaa varten keskikokoisen (intermediate) auton netistä. Vuokrafirma antoi meille kuitenkin uuden Toyota Camryn; ilmeisesti heillä ei juuri sillä hetkellä ollut pienempää autoa.

Matka Kanadan tulliin saakka sujui kommelluksitta. Täkäläisessä liikenteessä pitää kyllä olla tarkkana koko ajan, sillä highwaylla paahdetaan menemään jatkuvana virtana kolmella tai neljälläkin kaistalla yhteen suuntaan. Monet puikkelehtivat kaistalta toiselle suuntamerkkiä näyttämättä. Erkanemiskaistoja on tuon tuosta ja oikealta moottoritielle liittyvää liikennettä on pidettävä silmällä.

Selvisimme tullista läpi yllättävän nopeasti, noin puolessa tunnissa. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, huomasimme, että navigaattori oli sammunut. Emme saaneet sitä enää päälle lainkaan, ja luulimme jo, että laite on vioittunut. Myöhemmin meille selvisi, että siitä oli vain akku tyhjentynyt eikä se jostain syystä saanut virtaa auton tupakansytyttimestä.

Tuli ontto olo, sillä meillä ei edes ollut karttaa mukana. Tiesimme kyllä osoitteen, mihin olimme menossa, mutta emme olleet siellä koskaan käyneet. Emme edes olleet koskaan nähneet sitä leskirouvaa, joka oli meille luvannut majapaikan kotoaan Coquitlamista Vancouverin pohjoispuolelta. Olimme yrittäneet soittaa tälle rouvalle ennen lähtöä moneen kertaan saamatta häntä kuitenkaan langan päähän.

Katsoimme viisaimmaksi ajaa suosiolla Vancouverin keskustaan ja etsiä sieltä jonkin kadun, joka tuntuisi tutulta aiemmilta reissuiltamme. Aikamme mietittyämme muistimme vain yhden kadun nimen, Hastings ave, jonka tiesimme johtavan keskustasta Coquitlamin suuntaan. Kadunnimet ovat sikäli hankalia muistaa, että ne erottuvat enimmäkseen vain numeroiden perusteella: avenuet kulkevat pohjois – etelä-suunnassa ja streetit itä – länsi-suunnassa.

Kun olimme aikamme ajaneet jääräpäisesti erästä streetiä pitkin Vancouverissa, tulimme lopulta Hastings avelle ja sitä myöten osasimme kuin osasimmekin ajaa Coquitlamiin saakka. Menimme hetkeksi rauhoittumaan ostoskeskukseen ja tilasimme jätskiä ja pirtelön. Sitten Eve soitti puhelinautomaatista majapaikkaamme, sai yhteyden Martta-rouvaan, joka kohta tuli Impalallaan luoksemme ja ohjasi meidät kotiinsa 24-kerroksisen talon kuudenteen kerrokseen.

Martta osoittautui mahdottoman sydämelliseksi ihmiseksi. Hän tarjosi meille mahtavan mureat pihvit, minkä jälkeen saimme mennä talon pohjakerrokseen saunomaan ja uimaan. Poreallaskin sieltä löytyi. Martan koti oli kaunis ja hyvin viihtyisästi sisustettu.

Aamulla menimme kirkkoon Martan autolla. Jumalanpalvelusten jälkeen pari seurakuntalaista tuli puhumaan meille, että meidän pitäisi välttämättä lähteä käymään erään äskettäin syöpäleikkauksessa olleen iäkkään naisen luona Richmondissa. Selitimme, että meidän oikeastaan pitäisi lähteä heti takaisin USA:han, sillä olimme vuokranneet auton vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Ei auttanut: kyllähän niitä vuokra-päiviä saa lisää; kyllä teidän nyt vaan pitäisi lähteä käymään Ainon luona. Niinpä sitten hyppäsimme kirkolta Martin ja Lean kyytiin.

Ymmärsimme, että meidät oli kaapattu.

Meidät vietiin Richmondiin, johon oli reilun tunnin matka. Aino oli sairaudestaan huolimatta yllättävän pirteässä kunnossa. Hän on tehnyt vuosikymmeniä hengellistä työtä ulkosuomalaisten parissa Kanadassa ja USA:ssa ja tunsi laajalti ihmisiä täältä ja Suomesta, myös monet Suomen piispoista.

Keskustelu oli vilkasta. On hauska kuunnella pitkään maassa asuneiden kieltä, joka on eräänlaista suomen ja englannin sekoitusta, fingelskaa. ”Eikös sinulla ole kolmas oktooper pörtdei?; Laitetaan nyt dinöriä ettei mene tuu leit.”

Illalla Martti ja Lea, joiden juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla, veivät meidät vielä pistäytymään omaan kotiinsa, joka on Maple Ridgessä, toisella puolella Vancouveria kuin Richmond. Heidän kotinsa oli kaksikerroksinen suuri kartano, jossa oli laaja puutarha.

Illalla yritimme soittaa Bellevueen, että palaamme asunnollemme vasta tiistaina. Emme löytäneet puhelinnumeroa, mutta keksimme, että auton hansikaslokerossa oli vuokraamiseen liittyvät paperit, joissa puhelinnumero on mainittu. Eve lähti pohjakerroksen autohalliin hakemaan puhelinnumeroa. Me Martan kanssa katselimme sillä aikaa netistä matkakuvia.

Ihmettelimme, kun puoli tuntia oli kulunut, missä se Eve oikein viipyy. Martta lähti katsomaan ja löysikin Even harhailemasta autohallista, jossa oli satoja autoja. Hänellä oli mennyt aikaa siihen, että hän oli yrittänyt löytää talon vartijaa. Automme ikkunaan oli nimittäin ilmestynyt lappu, jossa varoitettiin, että auto hinataan kohta pois, ellei siinä ole vierailijan statuksesta kertovaa punaista lappua. No, saimme Martalta tällaisen lapun, ja sen turvin saimme vielä automme pitää.



Kun me aamulla heräsimme, Martta oli jo lähtenyt tyttärensä kotiin hoitamaan lastenlastaan. Paluumatkalla harhauduimme reitiltämme vain kerran, joten pääsimme perille Bellevueen yllättävänkin helposti. Matkalla poikkesimme Premium Outlet -nimiseen paikkaan, jossa oli valtava määrä tehtaanmyymälöitä. Alue oli kuin pienoiskaupunki. Onneksi emme löytäneet juuri mitään, mitä olisimme halunneet ostaa…

Amerikkalaisessa paratiisissa

Toissa päivänä päätimme Even kanssa, että lähdemme katsomaan lähempää Mt. Rainier -vuorta, joka 14 410 jalkaa korkea (4392 metriä), ja jonka huippu näkyy tänne Bellevueen saakka. Esitteen mukaan Rainier on potentiaalisesti aktiivinen tulivuori. Samaan Kaskadien vuorijonoon kuuluva St. Helens purkautui rajusti vuonna 1980 ja aiheutti 57 ihmisen kuoleman.

Näppäilimme navigaattoriin Sunrise-nimisen paikan vuoren juurelta. Sinne olisi 118 kilometrin matka. Laittauduimme matkaan vähän ennen puolta päivää. Viitisenkymmentä kilomeriä ajoimme vilkasliikenteisiä kolmikaistaisia ja ruuhkaisia moottoriteitä pitkin. Liittymissä piti olla tosi tarkkana, sillä erkanemiskaistalle saattaa ajautua helposti. Yhden kerran teimmekin lyhyen harharetken.

Loppumatkasta liikenne alkoi rauhoittua ja saatoimme ihailla maalaismaisemia. Taco-aterian antamin uusin voimin aloitimme lopputaipaleen, joka oli lähes yhtämittaista nousua. Tulimme Sunrisen opastuspisteeseen, jossa virkailija neuvoi meitä ajamaan eteenpäin varsinaisen kansallispuiston portille. Portilla meitä neuvottiin jatkamaan matkaa vielä yhdeksäntoista mailin verran, mikäli halusimme nähdä todella upeita maisemia.

Nyt tie alkoi nousta yhä jyrkemmin ja kiemurrellen niin, että välillä ajoimme melkein ympyrää. Mailit alkoivat tuntua tosi pitkiltä. Silloin tällöin näimme puiden välistä huipun, joka näytti olevan jo lähellä. Vihdoin saavuimme paikkaan, jonka nimi on Paradise. Tällaiselta maisema näytti tämän paratiisin parkkialueelta käsin.



Kello oli jo neljä iltapäivällä ja meitä harmitti, että matkaan oli tuhrautunut niin paljon aikaa. Lähdimme heti kohta kapuamaan vuoren rinnettä ylös reput selässä, jotta ehtisimme vielä nähdä edes jotain ennen auringonlaskua. Sää oli mitä mainioin: aurinko paistoi ja lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta.

Aluksi nousu tuntui aika raskaalta mutta vähitellen kapuaminen alkoi sujua notkeammin. Kun tulimme paikkaan, mistä seuraavat kuvat on otettu, totesimme, että meidän on lähdettävä takaisin, jotta ehdimme palata valoisan aikaan alas asti.






Nousun aikana olimme tutustuneet Shirley-nimiseen sveitsiläiseen naiseen, joka yllytti meitä jäämään yöksi paratiisiin. Jonkin aikaa asiaa pähkäiltyämme päätimme mennä kysymään Paradise Inn -hotellista, onko heillä vapaita huoneita. Ja olihan siellä. Huone oli siisti mutta sisustukseltaan karu ja todella pieni. Vessat ja kylpyhuoneet olivat käytävillä. Ei vastannut ihan mielikuvaani paratiisista…

Yritimme soittaa Bellevueen kertoaksemme Heikille ja Evalle, joiden konttorin yläkerrassa asumme, että olemme jääneet yöksi vuorelle. Kännykällä ei kuitenkaan ollut verkkoyhteyttä. No, Eve soitti kolikkopuhelimella jättäen viestin vastaajaan. Myöhemmin kuulimme, ettei viesti ollut tullut perille.

Seuraavana aamuna kun Heikki ja Eva tulivat töihin, he huomasivat, ettemme olleet palanneet. Huolestuneena he soittivat Mt. Rainierin puistonvartijoille, jotka sitten kiertelivät parkkipaikkoja etsiskellen meidän autoamme ensin Sunrisesta ja sitten Paradisesta. Täältähän se auto sitten löytyi, ja huoli hellitti: olimme tallessa.

Yövyttyämme hotellissa lähdimme uudestaan kiipeilemään vuorelle. Tällä kertaa nousimme niin korkealle kuin pääsimme. Pebble Creek sijaitsee noin 8000 jalan eli 2438 metrin korkeudella. Vähän ylemmäksi olisi vielä päässyt, jos meillä olisi ollut sellaiset varusteet, että olisimme voineet talsia lumella. Paikka paikoin sai olla tosi tarkkana, mihin jalkansa asettaisi. Nousu oli melko verkkaista ja tuntui jäsenissä; olihan ilmakin täällä ohuempaa.





Näimme vuorella silloin tällöin myös eläimiä, lähinnä oravia ja murmeleita. Eräs amerikkalainen herrasmies vihelteli murmelien varoitushuutoja, minkä seurauksena eri puolilta nousi murmeleita terhakkaan pystyasentoon.





Toiseen vuorikiipeilyymme kului aikaa neljä tuntia. Sää oli nytkin hyvin lämmin, ja, nestehukka oli melkoinen. Olimme ottaneet mukaan kaksi pullollista vettä, mutta se ei silti riittänyt. Loppumatkan patikoimmekin melkeinpä kieli kitalakeen juuttuneena. Eve oli kyllä täyttänyt varalta toisen pullon vuoripurosta.



Tulomatkalla navigaattori sekosi välillä täysin. Se laski jonkin aikaa uutta reittiä yhä uudelleen ja antoi sekopäisiä ohjeita. Samaa se oli tehnyt jo menomatkallakin lyhyen ajan: kehotti meitä esimerkiksi ajamaan eräälle farmille. Ilmeisesti vuoren läheisyys häiritsi satelliittisignaalia. Pääsimme kuitenkin onnellisesti takasin asunnolle hämärän jo laskeuduttua Bellevuen ylle.