Amerikkalaisessa paratiisissa

Toissa päivänä päätimme Even kanssa, että lähdemme katsomaan lähempää Mt. Rainier -vuorta, joka 14 410 jalkaa korkea (4392 metriä), ja jonka huippu näkyy tänne Bellevueen saakka. Esitteen mukaan Rainier on potentiaalisesti aktiivinen tulivuori. Samaan Kaskadien vuorijonoon kuuluva St. Helens purkautui rajusti vuonna 1980 ja aiheutti 57 ihmisen kuoleman.

Näppäilimme navigaattoriin Sunrise-nimisen paikan vuoren juurelta. Sinne olisi 118 kilometrin matka. Laittauduimme matkaan vähän ennen puolta päivää. Viitisenkymmentä kilomeriä ajoimme vilkasliikenteisiä kolmikaistaisia ja ruuhkaisia moottoriteitä pitkin. Liittymissä piti olla tosi tarkkana, sillä erkanemiskaistalle saattaa ajautua helposti. Yhden kerran teimmekin lyhyen harharetken.

Loppumatkasta liikenne alkoi rauhoittua ja saatoimme ihailla maalaismaisemia. Taco-aterian antamin uusin voimin aloitimme lopputaipaleen, joka oli lähes yhtämittaista nousua. Tulimme Sunrisen opastuspisteeseen, jossa virkailija neuvoi meitä ajamaan eteenpäin varsinaisen kansallispuiston portille. Portilla meitä neuvottiin jatkamaan matkaa vielä yhdeksäntoista mailin verran, mikäli halusimme nähdä todella upeita maisemia.

Nyt tie alkoi nousta yhä jyrkemmin ja kiemurrellen niin, että välillä ajoimme melkein ympyrää. Mailit alkoivat tuntua tosi pitkiltä. Silloin tällöin näimme puiden välistä huipun, joka näytti olevan jo lähellä. Vihdoin saavuimme paikkaan, jonka nimi on Paradise. Tällaiselta maisema näytti tämän paratiisin parkkialueelta käsin.



Kello oli jo neljä iltapäivällä ja meitä harmitti, että matkaan oli tuhrautunut niin paljon aikaa. Lähdimme heti kohta kapuamaan vuoren rinnettä ylös reput selässä, jotta ehtisimme vielä nähdä edes jotain ennen auringonlaskua. Sää oli mitä mainioin: aurinko paistoi ja lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta.

Aluksi nousu tuntui aika raskaalta mutta vähitellen kapuaminen alkoi sujua notkeammin. Kun tulimme paikkaan, mistä seuraavat kuvat on otettu, totesimme, että meidän on lähdettävä takaisin, jotta ehdimme palata valoisan aikaan alas asti.






Nousun aikana olimme tutustuneet Shirley-nimiseen sveitsiläiseen naiseen, joka yllytti meitä jäämään yöksi paratiisiin. Jonkin aikaa asiaa pähkäiltyämme päätimme mennä kysymään Paradise Inn -hotellista, onko heillä vapaita huoneita. Ja olihan siellä. Huone oli siisti mutta sisustukseltaan karu ja todella pieni. Vessat ja kylpyhuoneet olivat käytävillä. Ei vastannut ihan mielikuvaani paratiisista…

Yritimme soittaa Bellevueen kertoaksemme Heikille ja Evalle, joiden konttorin yläkerrassa asumme, että olemme jääneet yöksi vuorelle. Kännykällä ei kuitenkaan ollut verkkoyhteyttä. No, Eve soitti kolikkopuhelimella jättäen viestin vastaajaan. Myöhemmin kuulimme, ettei viesti ollut tullut perille.

Seuraavana aamuna kun Heikki ja Eva tulivat töihin, he huomasivat, ettemme olleet palanneet. Huolestuneena he soittivat Mt. Rainierin puistonvartijoille, jotka sitten kiertelivät parkkipaikkoja etsiskellen meidän autoamme ensin Sunrisesta ja sitten Paradisesta. Täältähän se auto sitten löytyi, ja huoli hellitti: olimme tallessa.

Yövyttyämme hotellissa lähdimme uudestaan kiipeilemään vuorelle. Tällä kertaa nousimme niin korkealle kuin pääsimme. Pebble Creek sijaitsee noin 8000 jalan eli 2438 metrin korkeudella. Vähän ylemmäksi olisi vielä päässyt, jos meillä olisi ollut sellaiset varusteet, että olisimme voineet talsia lumella. Paikka paikoin sai olla tosi tarkkana, mihin jalkansa asettaisi. Nousu oli melko verkkaista ja tuntui jäsenissä; olihan ilmakin täällä ohuempaa.





Näimme vuorella silloin tällöin myös eläimiä, lähinnä oravia ja murmeleita. Eräs amerikkalainen herrasmies vihelteli murmelien varoitushuutoja, minkä seurauksena eri puolilta nousi murmeleita terhakkaan pystyasentoon.





Toiseen vuorikiipeilyymme kului aikaa neljä tuntia. Sää oli nytkin hyvin lämmin, ja, nestehukka oli melkoinen. Olimme ottaneet mukaan kaksi pullollista vettä, mutta se ei silti riittänyt. Loppumatkan patikoimmekin melkeinpä kieli kitalakeen juuttuneena. Eve oli kyllä täyttänyt varalta toisen pullon vuoripurosta.



Tulomatkalla navigaattori sekosi välillä täysin. Se laski jonkin aikaa uutta reittiä yhä uudelleen ja antoi sekopäisiä ohjeita. Samaa se oli tehnyt jo menomatkallakin lyhyen ajan: kehotti meitä esimerkiksi ajamaan eräälle farmille. Ilmeisesti vuoren läheisyys häiritsi satelliittisignaalia. Pääsimme kuitenkin onnellisesti takasin asunnolle hämärän jo laskeuduttua Bellevuen ylle.

Seattle ja lentävät lohet

Kun olimme siirtyneet tänne Amerikan puolelle, luulimme jonkin aikaa asuvamme Seattlessa. Sitten meille selvisi, että Bellevue, jossa asuinpaikkamme on, onkin oma kaupunkinsa, tosin vain noin 15 kilometrin etäisyydellä Seattlesta. Suomalaisen seurakunnan kirkko on kuitenkin Seattlen alueella.

Teimme eilen bussiretken Seattleen. Seattlen päässä bussi kulki hyvän matkaa metrotunnelien läpi. Seattlen kaupunki on rakennettu korkeiden kukkuloiden rinteille; kadut kulkevat välistä aika jyrkästi ylös ja alas.

Tunnelma kaupungissa tuntui olevan rennon letkeä. Ihmisillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Näytti siltä, että miltei joka kadunkulmassa oli katusoittajia, jotka soittivat kitaraa, pianoa, säkkipilliä, rumpuja ja ties mitä. Nämä miehet lauloivat rytmikkäitä, mukaansatempaavia gospellauluja:



Nurmikoilla makoili porukkaa ja osa näytti vetelevän sikeitä keskellä päivää. Laitapuolen kulkijoita näkyi aika runsaasti sillä alueella, missä liikuimme. Kansallisuuksien kirjo oli huomattavan suuri.



Kiertelimme hyvän tovin laajalla katetulla torialueella, joka on nimeltään Pike Market ja joka sijaitsee korkealla merenrantatöyräällä. Torilla myytiin kalaa, hedelmiä, vihanneksia, kukkia ja monenmoista muuta tavaraa.



Torin vetonaulana oli kalatiski, jolla työskenteli useita miehiä. He pitivät omaa showtaan, jota seuraamassa oli kaiken aikaa yleisöä. Miehet viskelivät isoja vonkaleita laajassa kaaressa toinen toisilleen sitä mukaa kuin tilauksia tuli. Taitavasti he nappasivat kalat lennosta kiinni; ote ei näyttänyt lipsahtavan kertaakaan. Joka toimitusta säestivät miesten mahtavat huudot ja iskevät kertosäkeet.







Vihannekset ja hedelmät eivät ole Seattlessa kovin kalliita. Vai mitä sanotte tästä annoksesta, minkä Eve haali kassiinsa torireissullamme. Nämä tulivat maksamaan yhteensä 15 dollaria (= 10 euroa).

Seattle, presidentti ja Bill Gates

Siirryimme Seattleen komeasti: Seattlen suomalaisen luterilaisen seurakunnan presidentti tuli noutamaan meitä omalla autollaan Vancouverista saakka. Tullissa jouduimme jonkinlaiseen kuulusteluun, mutta selvisimme siitä varsin nopeasti. Asiaa varmaankin auttoi se, että meistä oli jo Los Angelesin kentällä otettu sormenjäljet ja kuvat silmiemme iiriksestä.

Olimme perillä Seattlessa Bellevuen kaupunginosassa perjantai-illan auringon laskiessa helteisen päivän jälkeen. Majoituimme toistaiseksi Heikki-presidentin ja hänen vaimonsa Evan taloon, jonka parvekkeelta avautuu tällaisia näkymiä Seattlen ja Bellevuen keskustaan päin (Bellevuen kuva on otettu aamulla).






Nautimme monin tavoin isäntäpariskunnan vieraanvaraisuudesta. Illan mittaan saimme jopa saunoa hyvin suomalaiselta tuntuvassa saunassa - ensimmäisen kerran reiluun kuukauteen. Seuraavana päivänä lähdimme yhdessä Heikin ja Evan kanssa veneilemään Washinton Lakelle. He olivat äskettäin ostaneet uuden veneen. Sää oli nytkin aurinkoinen ja hyvin lämmin. Porskautimme suoraan veneen perästä uimasilleen raikkaalta tuntuvaan veteen.





Venematkamme varrella saimme ihailla upeita rantamaisemia, niiden joukossa muun muassa Bill Gatesin kotia, joka tosin näkyi vesille päin vain joiltain osin. Talossa on kuulemma kaiken kaikkiaan neljäkymmentä makuuhuonetta. Eipä Bill suotta ole maailman rikkaimpia miehiä.




Seuraavassa kuvassa tarkkasilmäiset voivat panna merkille taustalla häämöttävän mahtavan lumihuippuisen vuoren, Mt. Rainierin, joka kohoaa 14 000 jalan korkeuteen, sekä Boengin lentokonetehtaan.

Burnaby Laken ympäri

Päätimme eilen lähteä rankan viikonlopun jälkeen luontoretkelle. Meistä on tullut täällä puistobongareita; puistojahan Vancouverissa riittää. Tällä kertaa suuntasimme Burnabyn puistoon. Kartan mukaan siellä näytti olevan järvi, jonka ympäri kulkee vaellusreitti, noin neljän viiden kilometrin pituinen, arvelimme.

Oli satanut pari päivää, mutta nyt näytti poutaantuvan. Tätä ennen ei ollutkaan tullut vettä kolmeen viikkoon. Löysimme hyvin perille ja lähdimme pistelemään eväs- ja kamerareppuinemme polkua pitkin. Reitti kulki tiheän pusikkomaisen kasvullisuuden lomitse. Paikka paikoin kasvoi isoja puita.

Olimme patikoineet jo useita kilometrejä emmekä olleet nähneet järvestä vilaustakaan. Sitten vihdoin saavuimme paikkaan, jossa saatoimme kuvitella olleen joskus vettä. Joimme tällä paikalla kahvit. Tällaiselta siellä näytti (kun napsautat kuvia, näet ne suurempina ja terävämpinä).



Kun olimme jatkaneet jonkin aikaa matkaa, alkoi sataa, ensin hienokseltaan ja sitten ihan kunnolla. Pidimme sadetta tiheän seetrin alla mutta kun sateen loppumisesta ei ollut tietoakaan, lähdimme eteenpäin. Huomasimme edessämme jonkinlaisen katoksen ja menimme sinne suojaan. Ilmeni, että katos kuului soutustadionin huoltorakennukseen. Pidimme sadetta reippaan tunnin, jonka aikana joku urhea perhe meni melomaan sateesta piittaamatta.





Sateen tauottua lähdimme eteenpäin hiukan ihmetellen sitä, että reitti tuntui vievän yhä kauemmas lähtöpaikastamme. Ohitimme ison nurmikentän, jossa oli runsaasti jalkapallon pelaajia ja toisessa päässä kenttää moottoroituja lennokkejaan lennättäviä miehiä.





Tulimme opastetaulun luo, jota tutkiessamme tajusimme, että järven kiertävä reitillä olikin itse asiassa mittaa reippaat kymmenen kilometriä. Jäljellä olisi siis vielä melkein viisi kilometriä. Tovin kuljettuamme poikkesimme lintutorniin, josta katselimme tällaisia näkymiä.





Matkan varrella oli vielä yksi kiinnostava paikka: puronsuu, jossa uiskenteli jos jonkinlaisia sorsia. Luimme opasteesta, että Burnaby Lakella tavataan jopa 70 eri lintulajia. Ruohottunut ja sammaloitunut kosteikko on linnuille hyvin otollista pesimäaluetta.

Kolmensadan dollarin läimäys

Rankan viikonlopun jälkeen lähdimme sunnuntai-iltana Bunzen Lakelle rentoutumaan. Sää oli lämmin. Uimme melko tovin ja päätimme sitten lähteä vielä vähän patikoimaan, vaikka aurinko oli jo laskemassa vuoren taakse. Ajattelimme kuitenkin viedä turhat kantamukset autolle, ennen kuin lähtisimme metsään. Vaihdoimme auton luona vaatteita. Eve läimäytti takakontin kiinni ja kysyi samalla, että onhan minulla avain. Eipä ollut, sillä se oli jäänyt takakonttiin! Kaikki auton ovet olivat nyt lukossa.

Tajusimme heti, että olemme vaikeuksissa. Emme millään saisi autoa auki emmekä pystyisi soittamaan apuakaan, sillä tuolla alueella ei ole kenttää. Ainoa lohtu oli, että käsilaukku, jossa rahamme ja Visa-korttimme oli, ei jäänyt autoon, eikä myöskään kamerani. Sitä paitsi uikkarit olivat jo ehtineet aika lailla kuivaa päällämme.

Ohitsemme käveli noin kuusikymppinen mies. Kerroimme hänelle tilanteen, ja iloksemme hän tarjoutui viemään meidät asunnollemme Port Moodyyn. Mies oli ukrainalainen ja hän kertoi asuneensa Kanadassa viisitoista vuotta. Kun kysyin häneltä, miksi hän oli muuttanut Kanadaan, hän sanoi ”just for fun” (’ihan huvin vuoksi’).

Kun pääsimme asunnollemme ja aloimme kaivaa käsilaukusta avainta, totesimme, että sitä ei löytynyt mistään. Asuntomme avain oli myös jäänyt auton sisään. Ukrainalainen mies oli kertonut, että takseilla saattaisi olla sellaista palvelua, että he avaavat autojen lukkoja. Soittaessamme taksiasemalle saimme tylyn vastauksen: ”No, we can’t help (’emme voi auttaa’). Yritimme soittaa myös paikalliseen autoliittoon, mutta heidän apunsa olisi edellyttänyt jäsenyyttä eikä se olisi tälle illalle joutunutkaan.

Niinpä emme keksineet muutakaan ratkaisua kuin tilata taksi, joka veisi meidät lähimpään hotelliin. Kun olimme tilanneet taksin, kännykästämme loppui virta. Taksinkuljettaja oli intialainen mustapartainen ja turbaanipäinen kaveri. Hän oli erittäin ystävällinen ja pyrki auttamaan meitä parhaan taitonsa mukaan. Hän jopa ehdotti, että hän ajaisi taksinsa talomme viereen, jotta voisimme nousta taksin katolle, kiivetä siitä talonkatolle ja yrittää avata ikkunan, joka näytti olevan raollaan. Tähän leikkiin emme kuitenkaan ryhtyneet; olisimme kenties saaneet poliisit paikalle, jos naapurit olisivat nähneet meidän könyävän talon katolla.

Taksikuski vei meidät siistin näköiseen hotelliin Coquitlamiin ja näytti meille, missä on lähin sen autovuokraamon toimisto, josta seurakunta oli auton meille vuokrannut. Hotellihuoneen suhteen meitä onnisti jo kolmannella kerralla: ensimmäisessä saamassamme huoneessa haisi kitkerä tupakansavu (kaikkia mainostettiin non smoking-huoneiksi), toinen tarjottu oli meluisan kadun puolella. Sitten kävimme hakemassa lähimmästä ravintolasta aterian – ja ei kuin taloksi.



Aamulla Even ei tarvinnut soittaa hotellihuoneen puhelimesta kuin ehkä noin kymmenen puhelua, kunnes saimme tilatuksi auton, joka veisi meidät Bunzen Lakelle ja avaisi auton ovet. Tätä ennen autovuokraamon virkailijat olivat kyselleet meiltä tarkkaan kaikki henkilötiedot ja autoa koskevat tiedot - ja sanoneet sitten, etteivät he voi auttaa, vaan meidän täytyy itse soittaa apua hinauspalvelusta.

Köröttelimme sitten hinausauton kyydissä automme luokse, ja kuljettaja avasi taitavasti auton ovet, kuten oheisesta kuvasta näkyy. Näin tämä seikkailumme, joka tuli maksamaan meille noin kolmesataa dollaria, oli päättynyt.

Karhuja ja kalkkarokäärmeitä

Teimme viikonloppuna retken Kelownaan, joka sijaitsee vajaan neljänsadan kilometrin päässä Vancouverista koilliseen. Lähdimme matkaan puolilta päivin perjantaina. Poimimme kyytiimme kanttorin Merin Surrey-nimisestä kaupunginosasta ja suuntasimme länttä kohti. Emme valinneet suorinta ja nopeinta reittiä vaan tien, joka johti meidät mahtavien kanjonien kautta Cache Creekiin, Camloopsiin ja sieltä sitten yökortteeriimme Salmon Armiin.



Ajomatka Salmon Armiin saakka kesti evästaukoineen kymmenen tuntia ja oli koko ajan todella kuuma. Ulkona oli parhaimmillaan varmaan 35 astetta lämmintä ja auton sisälläkin ilmastoinnista huolimatta hellelukemat, sillä emme tohtineet säätää ilmastointia kovin viileälle. Erityisen kuumaa oli Lyttonin seudulla, kanjonissa, joka oli aivan kuivaa erämaata.


Kanjonin pohjia kiemurteli kuitenkin joki, joka välillä näyttäytyi tiemme varrella ja jota kaiholla katselimme. Toivoskelimme näet, että löytäisimme jostain paikan, jossa voisimme pulahtaa jokeen. Poikkesimme reitiltämme paikkaan, joka näytti autiolta villin lännen kylältä. Sieltä löytyi kuitenkin baari, josta saatoimme kysyä uintimahdollisuutta ja josta saimme ostetuksi juotavaa. Uintipaikalle olisi ollut sen verran matkaa, että emme malttaneet sinne ajaa.




Kun saavuimme Savona-nimiseen kylään, huomasimme että kylän laitamilla päilyi järvi. Kurvasimme sinne, kiiruhdimme pusikkoon vaihtamaan uikkarit päälle ja sitten järveen. Järvi oli matala ja mutapohjainen ja vesi oli lämmintä. Järven rannalla oli seurue, jolla oli koira mukanaan. He kertoivat meille, että he olivat viisi minuuttia sitten nähneet tällä paikalla karhun, ja kehottivat meitä olemaan varuillamme. Minulla oli kamera koko ajan mukana, mutta harmikseni en nähnyt karhusta vilaustakaan.

Myöhemmin kuulimme Kiven pariskunnalta, jonka luona majoituimme Salmon Armissa, että juuri tuolla Savonan seudulla on todella paljon kalkkarokäärmeitä. Niitä oli ollut niin paljon, että kun sinne tehtyä uutta asvalttitietä ajettiin, kuului vain lätinää, kun käärmeet liiskautuivat renkaiden alle. Ne olivat tulleet tielle lämmittelemään.

Salmon Armia lähestyessämme huomasimme taivaan rannalla hyvin mustan pilven. Arvelimme ensin, että olisi nousemassa myrsky, mutta sitten tajusimme, että kyseessä täytyi olla metsäpalo. Kohta haistoimme savun hajuakin ja näimme myös liekkejä savun keskeltä. Kanadassa on ollut tänä kesänä valtavia metsäpaloja, ja tämä oli yksi paloalueista.



Kyläpaikassamme meitä odotti illallinen, jonka pääruokalajina oli biisonin lihaa, jota oli käristetty samaan tapaan kuin poronlihaa. Todella hyvää. Saimme hyvin lämpimän ja vieraanvaraisen kohtelun. Isäntäpari oli myös todella taitavia kertojia, joten kuulimme monta herkullista tarinaa heidän vaiheistaan Kanadassa.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Kelownan kirkolle. Matka kesti parisen tuntia ja sen varrella oli kaunis, turkoosinvärinen Kalamalka-järvi. Matkan varrella näimme myös hedelmätarhoja: Kelownassa ja sen eteläpuolella kasvatetaan paljon luumuja, persikoita, aprikooseja, kirsikoita ynnä muita hedelmiä.



Olimme kirkolla hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua, mutta emme päässeet sisälle, sillä kukaan ei muistanut hälytyskoodia. Paikalle tuli yhä uusia kirkkovieraita, mutta jouduimme odottelemaan helteessä hyvän tovin, ennen kuin saapui Aaro-niminen vanha mies, joka tiesi koodin. Silti kävi niin, että kun hän näpytteli koodia, sattui lyöntivirhe, ja hälytys laukesi. Sisälle kuitenkin päästiin, ja jumalanpalvelus pidettiin vaikka mikrofoneja ei saatukaan toimimaan. Piti vain käyttää reippaasti ääntä. Seurakuntalaiset olivat enimmäkseen eläkeikäisiä.

Yksi jännitysmomentti osui vielä paluumatkalle. Olimme tankanneet menomatkalla ja ajattelimme tankata uudelleen matkan varrella Merritin kohdalla. Ohitimme kuitenkin tuon paikan sen verran kaukaa, ettemme viitsineet ajaa kaupunkiin asti. Ajattelimme, että täytyyhän täällä olla tien varrellakin bensa-asemia. Kymmenkunta kilomeriä ajettuamme näimme kyltin, jossa kehotettiin tarkistamaan polttoaineen riittävyys, sillä seuraavalle bensa-asemalle olisi matkaa 112 kilometriä.



Alkoi tuntua siltä, että bensa ei millään voi riittää noin pitkälle matkalle. Sitä paitsi tie nousi koko ajan korkeammalle vuoristoon. Kaupungin nimi, josta bensaa saisi, oli muuten Hope ’toivo’. Iloksemme loppumatka, varmaan kolmisenkymmentä kilometriä, oli yhtä laskettelua alaspäin – ja niin bensaa riitti kuin riittikin Hopeen asti.

Kun vihdoin saavuimme Vancouveriin - hikisinä ja jokseenkin näännyksissä - aurinko oli jo laskemassa mailleen.