Amerikkalaisessa paratiisissa

Toissa päivänä päätimme Even kanssa, että lähdemme katsomaan lähempää Mt. Rainier -vuorta, joka 14 410 jalkaa korkea (4392 metriä), ja jonka huippu näkyy tänne Bellevueen saakka. Esitteen mukaan Rainier on potentiaalisesti aktiivinen tulivuori. Samaan Kaskadien vuorijonoon kuuluva St. Helens purkautui rajusti vuonna 1980 ja aiheutti 57 ihmisen kuoleman.

Näppäilimme navigaattoriin Sunrise-nimisen paikan vuoren juurelta. Sinne olisi 118 kilometrin matka. Laittauduimme matkaan vähän ennen puolta päivää. Viitisenkymmentä kilomeriä ajoimme vilkasliikenteisiä kolmikaistaisia ja ruuhkaisia moottoriteitä pitkin. Liittymissä piti olla tosi tarkkana, sillä erkanemiskaistalle saattaa ajautua helposti. Yhden kerran teimmekin lyhyen harharetken.

Loppumatkasta liikenne alkoi rauhoittua ja saatoimme ihailla maalaismaisemia. Taco-aterian antamin uusin voimin aloitimme lopputaipaleen, joka oli lähes yhtämittaista nousua. Tulimme Sunrisen opastuspisteeseen, jossa virkailija neuvoi meitä ajamaan eteenpäin varsinaisen kansallispuiston portille. Portilla meitä neuvottiin jatkamaan matkaa vielä yhdeksäntoista mailin verran, mikäli halusimme nähdä todella upeita maisemia.

Nyt tie alkoi nousta yhä jyrkemmin ja kiemurrellen niin, että välillä ajoimme melkein ympyrää. Mailit alkoivat tuntua tosi pitkiltä. Silloin tällöin näimme puiden välistä huipun, joka näytti olevan jo lähellä. Vihdoin saavuimme paikkaan, jonka nimi on Paradise. Tällaiselta maisema näytti tämän paratiisin parkkialueelta käsin.



Kello oli jo neljä iltapäivällä ja meitä harmitti, että matkaan oli tuhrautunut niin paljon aikaa. Lähdimme heti kohta kapuamaan vuoren rinnettä ylös reput selässä, jotta ehtisimme vielä nähdä edes jotain ennen auringonlaskua. Sää oli mitä mainioin: aurinko paistoi ja lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta.

Aluksi nousu tuntui aika raskaalta mutta vähitellen kapuaminen alkoi sujua notkeammin. Kun tulimme paikkaan, mistä seuraavat kuvat on otettu, totesimme, että meidän on lähdettävä takaisin, jotta ehdimme palata valoisan aikaan alas asti.






Nousun aikana olimme tutustuneet Shirley-nimiseen sveitsiläiseen naiseen, joka yllytti meitä jäämään yöksi paratiisiin. Jonkin aikaa asiaa pähkäiltyämme päätimme mennä kysymään Paradise Inn -hotellista, onko heillä vapaita huoneita. Ja olihan siellä. Huone oli siisti mutta sisustukseltaan karu ja todella pieni. Vessat ja kylpyhuoneet olivat käytävillä. Ei vastannut ihan mielikuvaani paratiisista…

Yritimme soittaa Bellevueen kertoaksemme Heikille ja Evalle, joiden konttorin yläkerrassa asumme, että olemme jääneet yöksi vuorelle. Kännykällä ei kuitenkaan ollut verkkoyhteyttä. No, Eve soitti kolikkopuhelimella jättäen viestin vastaajaan. Myöhemmin kuulimme, ettei viesti ollut tullut perille.

Seuraavana aamuna kun Heikki ja Eva tulivat töihin, he huomasivat, ettemme olleet palanneet. Huolestuneena he soittivat Mt. Rainierin puistonvartijoille, jotka sitten kiertelivät parkkipaikkoja etsiskellen meidän autoamme ensin Sunrisesta ja sitten Paradisesta. Täältähän se auto sitten löytyi, ja huoli hellitti: olimme tallessa.

Yövyttyämme hotellissa lähdimme uudestaan kiipeilemään vuorelle. Tällä kertaa nousimme niin korkealle kuin pääsimme. Pebble Creek sijaitsee noin 8000 jalan eli 2438 metrin korkeudella. Vähän ylemmäksi olisi vielä päässyt, jos meillä olisi ollut sellaiset varusteet, että olisimme voineet talsia lumella. Paikka paikoin sai olla tosi tarkkana, mihin jalkansa asettaisi. Nousu oli melko verkkaista ja tuntui jäsenissä; olihan ilmakin täällä ohuempaa.





Näimme vuorella silloin tällöin myös eläimiä, lähinnä oravia ja murmeleita. Eräs amerikkalainen herrasmies vihelteli murmelien varoitushuutoja, minkä seurauksena eri puolilta nousi murmeleita terhakkaan pystyasentoon.





Toiseen vuorikiipeilyymme kului aikaa neljä tuntia. Sää oli nytkin hyvin lämmin, ja, nestehukka oli melkoinen. Olimme ottaneet mukaan kaksi pullollista vettä, mutta se ei silti riittänyt. Loppumatkan patikoimmekin melkeinpä kieli kitalakeen juuttuneena. Eve oli kyllä täyttänyt varalta toisen pullon vuoripurosta.



Tulomatkalla navigaattori sekosi välillä täysin. Se laski jonkin aikaa uutta reittiä yhä uudelleen ja antoi sekopäisiä ohjeita. Samaa se oli tehnyt jo menomatkallakin lyhyen ajan: kehotti meitä esimerkiksi ajamaan eräälle farmille. Ilmeisesti vuoren läheisyys häiritsi satelliittisignaalia. Pääsimme kuitenkin onnellisesti takasin asunnolle hämärän jo laskeuduttua Bellevuen ylle.