Uusia seikkailuja uudella autolla

Saimme perjantaina seurakunnalta käyttömme uuden auton: uudehkon Huyndai Accentin. Se on jo nyt osoittautunut täkäläisessä liikenteessä ja mäkisissä maastoissa todella näppäräksi peliksi.

Eilen aamulla meidän oli määrä lähteä jo puoli kuudelta aamulla seurakunnan työntekijän kyydissä Vancouverin saarelle. Emme nukkuneet edeltävänä yönä juuri nimeksikään, Eeva uinahti vain puolisen tuntia, koska yläkerran nuorisolla ja heidän vieraillaan oli äänekästä hauskaa ja varhainen matkaanlähtö vähän jännitti.

Lauttamatka saarelle kesti pari tuntia ja automatka yhteen laskien toiset pari tuntia. Ehdimme kirkkoon nipin napin niin Nanaimossa kuin Victoriassakin, koska kuskillamme oli vähän vaikeuksia löytää perille. Tunnelma jumalanpalveluksissa oli kotoisa ja lämmin. Kummassakin paikassa meille tarjottiin voileipiä ja muuta makoisaa. Ja juttua riitti…

Paluumatkalla ehdimme katsella vähän nähtävyyksiä. Maisemat saarella ovat todella upeita. Onnistuimme nähdä vilaukselta valaitakin lähellä Victoriaa, joka on muuten British Columbian pääkaupunki. Ajoimme muun muassa Chemainus-nimisen kylän läpi, johon intiaanit ovat tehneet seinämaalauksia. Victorian lähellä on intiaaniresevaatteja.


Palasimme Vancouveriin Burnabyn kirkon pihaan illalla yhdeksän jälkeen. Panimme navigaattorin päälle ja valitsimme kohteeksi koti. Ajelimme ajo-ohjeiden mukaan noin tunnin verran ja ihmettelimme vähän, että kuinkas tämä matka nyt näin kauan kestää. Sitten TomTom ilmoitti ystävällisesti, että olette saapuneet määränpäähän. Ällistys oli melkoinen, kun huomasimme, että olimme Vancouverin ydinkeskuskustassa keskellä lauantaillan ruuhkaa.

Mikä nyt neuvoksi? Yritimme miettiä, minkä osoitteen voisimme syöttää navigaattoriin, että se osaisi edes lähelle asuntoamme. Käsitin, että se osoite, minkä olin tallentanut kotiosoitteeksi, oli ollut väärä. Asumme näet niin uudella asuntoalueella, että navigaattori ei tunnista katuosoitettamme; siksi se kaiketi oli arponut kotiosoitteeksi eniten sitä muistuttavan kadunnimen.

No, muistimme että lähellä asuntoamme on Parkside-niminen katu. Panimme sen osoitteeksi ja lähdimme ajamaan eteenpäin. Melkoisen tovin jälkeen ja mitä ihmeellisimpien mutkien kautta tulimme perille: jollekin viheliäiselle kujalle, joka näytti umpiperältä. Oli jo niin myöhä, että täällä syrjäkulmilla ei ollut juuri ketään liikkeellä, jos ei lasketa pesukarhupariskuntaa, joka kipaisi tien poikki.

Palasimme takaisinpäin ja pysähdyimme miettimään. Joku mopopoika ajoi ohitsemme. Pysäytimme hänet ja kysyimme, onko tästä pitkä matka Port Moodyyn. Hän kertoi, ettei matka ole pitkä, mutta välissä on merenlahti. Meidän pitäisi palata takaisin keskustaa kohti ja ajaa sillan yli ja kaartaa sitten vasempaan. Aha! Aloimme olla jo aika näännyksissä sillä kello oli jo yli puolenyön.

Ajellessamme takaisinpäin yritimme tarkkailla bussipysäkkejä, joilla olisi seudun kartta; meillä ei näet ollut karttaa mukana. Karttaa emme löytäneet, mutta pääsimme sillan yli ja sitten meren lahtea myötäillen lähelle sitä paikkaa, josta olimme matkaan lähteneetkin – eli Burnabyn kirkolle.

Nyt olimme jo niin kypsiä, että katsoimme viisaimmaksi tilata taksin, joka ohjaisi meitä niin lähelle asuntoamme, että osaisimme siitä perille. Huomasimme, että eräästä pitsapaikasta tuli mies ulos avaimet käsissään, ilmeisesti omistaja. Pyysimme häntä soittamaan taksin ja ostimme häneltä pullon vettä, sillä seikkailu oli ottanut niin voimille, että suuta kuivasi.

Taksi tuli ja Eeva meni siihen ja minä ajelin perässä. Taksinkuljettaja oli turbaanipäinen sikhi, oikein ystävällinen kaveri. Saavuimme asunnollemme vartin yli yksi, syvästi tietoisina siitä, että aamulla olisi edessä kahden jumalanpalveluksen pito Emmaus-seurakunnassa, englanniksi ja suomeksi.

Jälkikäteen olen ollut kiitollinen siitä, että sain runsaasti ajokokemusta täkäläisissä oloissa. Enää ei hirvitä mennä autonrattiin. Olemme nyt myös saaneet neuvoja navigaattorin käyttöön: täällä pitää olla tarkkana eri kaupunginosien ja osoitteiden suhteen: samannimisiä katuja on eri puolilla kaupunkia.

PS Ylempi kuva on otettu lautalla paluumatkalla.

Autoilun oikkuja Vancouverissa

Suomalainen seurakunta oli hankkinut meitä varten auton, vuoden 1989 Chevrolet Corsican, joka on automaattivaihteinen 2,8 litran moottorilla varustettu peli. Auto on seurakunnan omistuksessa, mutta me hankimme heti alkajaisiksi siihen vakuutukset omiin nimiimme kuukauden ajaksi.

Kun menimme hakemaan autoa, huomasimme, että sen vilkut eivät toimineet. Niinpä se täytyi viedä alkajaisiksi huoltoon. Eräs seurakunnan jäsen toi sitten huolletun auton meille asuntomme pihaan, ja niin pääsimme neitsytmatkalle, muutaman kilometrin päähän kauppaan. Päivä oli kuuma. Emme saaneet ilmastointia toimimaan, joten ajelimme ikkunat auki. Kaupasta tullessa juutuimme yli puoleksi tunniksi liikenneruuhkaan, sillä reitillä tehtiin asvaltointiöitä. Tässä vaiheessa auto oli kuin pätsi.

Seuraavasta kauppareissusta kehkeytyi myös mielenkiintoinen seikkailu. Menimme nyt suureen kauppakeskukseen Coquilamissa (joka on muuten intiaanien kieltä ja merkitsee ’puoliksi märännyt lohi’). Iloitsimme siitä, että sain ilmastoinnin puolivahingossa päälle. Jätimme auton parkkipaikalle ja sukelsimme Bay-nimiseen keskukseen, joka osoittautui aivan valtavan kokoiseksi: leveitä käytäviä joka suuntaan ja niiden varrella kauppoja toinen toisensa perään.

Ostimme autoomme navigaattorin ja lähdimme sitten takaisin autollemme. Helpommin sanottu kuin tehty! Olimme pysäköineet automme melko varhain aamulla, jolloin autoja ei ollut vielä kovin paljon parkissa. Nyt niitä oli sadoittain, ellei tuhansittain, mahdottoman suurella alueella, toinen toistaan muistuttavissa osastoissa. Etsimme autoamme reippaan tunnin ajan – tuloksetta. Kun tehtävä alkoi näyttää toivottamalta, menimme välillä syömään. Sitten meidän ei tarvinnut etsiä enää ihan puoltakaan tuntia, kun jo löysimme etsimämme.

Toissa iltana lähdimme retkelle noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan luonnonpuistoon. Sinne oli vaikea löytää, eikä navigaattori tunnistanut koko paikkaa. Saavuimme perille puolta tuntia ennen kuin puisto suljettiin liikenteeltä. Otimme kuvia upeista maisemista: kirkasvetisestä järvestä ja sen rannoilla kohoilevista mahtavista vuorista. Meillä oli jo kiire pois, koska puistotie suljettaisiin kohta puomilla. Mutta autopa ei suostunutkaan lähtemään käyntiin. Pikkuisen vain hörähti ja sammui joka yrittämällä.


Ilta alkoi jo hämärtyä ja puistonvartija kierteli autollaan sulkemassa paikkoja. Yritimme soittaa seurakunnan kännykällä Markukselle, joka oli autoasioitamme hoitanut. Puisto on kuitenkin niin syvällä laaksossa, ettei siellä ollut kenttää. Mielessä kangasteli jo kuva reippaasta kävelyretkestä tietä pitkin, joka luikertelee pimeän metsän halki. Lohtuna oli kuitenkin tietoisuus siitä, että meidän ei tarvitsisi olla yksin, sillä seudulla liikkuu runsaasti mustakarhuja...

Onneksemme paikalle tuli pariskunta, Jim ja Karen, joka kyseli, mikä on hätänä. Ilmeni, että heidän tyttärensä oli töissä puistossa ja että he odottivat tätä viedäkseen hänet kotiin. Aikamme keskusteltuamme he tarjoutuivat ystävällisesti viemään meidät asunnollemme. Jätimme auton puistoon ja hyppäsimme kyytiin. Pariskunta kertoi, että he ovat joskus käyneet siinä Burnabyn luterilaisessa seurakunnassa, jossa me olemme vapaaehtoistöissä. Kutsuimme heidät sunnuntain jumalanpalvelukseen, ja he lupailivat tulla.

Eilen illalla menimme Markuksen kanssa hakemaan autoamme puistosta. Markus arveli, että auton bensamittari ei toimi (se näytti, että tankki olisi puolillaan) ja että sen takia bensa olisi päässyt loppumaan. Hänellä oli kanisterillinen bensaa, jonka hän kippasi tankkiin. Auto lähti käyntiin ja saimme sen tuoduksi asunnolle. Huoahdimme hetken ja päätimme sitten käydä tankkaamassa auton lähimmällä bensa-asemalla – mutta taaskaan auto ei käynnistynyt.

Nyt tilanne on sellainen, että seurakunta on päättänyt hankkia meille vuokra-auton vähintään viikon ajaksi, jotta pääsemme sillä käymään Kelownassa, joka on vuoristoisella seudulla 400 kilometrin päässä täältä.

Turvatoimia ja sähläystä

Turvatarkastukset lentokentillä ovat sähäköitä tilanteita, joissa ei auta jäädä tupeksimaan. Erityisen haastavaksi toimenpiteen tekee se, jos mukana on kannettava tietokone, kuten minulla on (joka sitä paitsi on paremminkin siirrettävä, sillä se painaa yli neljä kiloa). Läppäri on näet nostettava laukusta joka tarkastuksessa erikseen hihnalle, samoin kuin mukana kulkevat nesteet, vyöt, lakit puserot ja jopa kengät.

Vancouverin koneeseen siirtyessämme turvatarkastus oli erityisen nopeatempoinen, niin että oli täysi työ ehtiä alta pois, kun hihnalta lykkäsi koko ajan uutta tavaraa.

Vancouverin lennolla saatoimme hyvin katsella koneen ikkunasta allamme levittäytyviä upeita maisemia: merta, vuoristoja, preeriaa ja suolajärviä. Sää muuttui pilviseksi lähestyessämme Vancouveria.

Kun sitten tulimme Vancouverin kentällä maahantulotarkastukseen ja hamuilimme passejamme, Eve huomasi kauhukseen, että käsilaukkua ei löydy mistään. Se oli ilmeisesti jäänyt koneeseen. Eve säntäsi takaisin. Kaikeksi onneksi häntä vastaan tuli joku miehistön jäsen, joka roikotti hänen käsilaukkuaan kädessään.

Lentokentällä meitä oli vastassa sen seurakunnan pappi, johon tulimme vapaaehtoistöihin. Hän toi meidät autollaan kotiinsa, joka sijaitsee Port Moodyn kaupunginosassa vuoren rinteellä. Aluetta kutsutaan nimellä The City of Arts ’taiteiden kaupunki’.

Talo on kaunis, osittain kolmikerroksinen ja aivan komean seetripuumetsikön vieressä. Saimme alakerran asuttavaksemme. Siihen kuuluu olohuone, keittiö ja kaksi makuuhuonetta. Oikein viihtyisä majapaikka, jossa on oma sisäänkäynti takapihan puolelta.

Vastaanotto oli sydämellinen. Meitä kestittiin parin päivän aikana kahdesti kotona ja kerran ravintolassa. Jääkaappimme oli lastattu täyteen ruokaa.

PS Otin oheisen kuvan eilen auringonlaskun jälkeen muutaman kilometrin päässä majapaikastamme. Taustalla häämöttää Vancouverin keskusta.

Los Angeles

Matka Helsingistä Los Angelesiin kesti todella kauan: melkein kaksi kertaa kellon ympäri. Lentokoneessa istuimme yhteen laskien noin kuusitoista tuntia. Tukholmassa odottelimme koneen vaihtoa pari tuntia, Lontoossa neljättä tuntia. Kun sitten vihdoin saavuimme hotelliimme Los Angelesin laitakaupungille, olimme tolkuttoman väsyneitä. Eve oli sentään nukkunut Atlantin yllä muutaman tunnin, minä tunnin pari.

Hotelli oli sokkeloinen huoneistohotelli, jonka olimme varanneet netistä sen suhteellisen rauhallisen sijainnin vuoksi. Saimme huoneen yhdeksältä illalla paikallista aikaa. Ihmettelimme huoneemme oven sisäpuolelta kuuluvaa melua. No, menimme avaimellamme sisään – ja huomasimme, että täällähän on jo asukas, joka oli tosin sillä hetkellä suihkussa. Menimme vastaanottoon valittamaan ja saimme uuden huoneen, jonka oven lukko oli puolittain irti.

Huoneessa oli yksi muhkea sänky, joka osoittautui sikäli ongelmallisemmaksi, että se hytkyi kääntyillessä vähän niin kuin vesisänky. Seuraavana aamuna tajusimme, että tämän huoneen varustus ei vastannut varaustamme. Niinpä kävimme vielä vastaanotossa pyytämässä sen tyyppisen huoneen, jonka olimme varanneet. Saimme hyvitykseksi sekaannuksista lukaalin, jossa oli kaksi valtavan kokoista sänkyä; niissä kelpasi nukkua pitkin taikka poikin.

Kaupunginosa, jossa majapaikkamme oli, oli latinoaluetta. Valkoihoisia ihmisiä näkyi hyvin vähän. Koimme olevamme jonkinlaisia turistinähtävyyksiä. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja monet tervehtivät meitä jopa kaduilla kulkiessamme.

Parina päivänä kävimme ostoksilla. Hotellimme vieressä oli iso kauppakeskus Marshall, jossa oli älyttömän halpoja vaatteita ja paljon muutakin tavaraa hyvin edullisesti. Tavarat olivat ns. merkkituotteita, mutta tehty järkiään halvan tuotannon maissa Aasiassa tai Afrikassa. Ostin käsimatkatavaroita varten hyvän matkalaukun, johon kannettava tietokonekin mahtuu juuri sopivasti. Vieressä oli myös kauppa, jossa kaikki tuotteet maksoivat yhden dollarin. Siellä oli tarjolla kaikkea mahdollista, myös ruokaa; täysjyväkeksit olivat oikein makoisia.

Yhtenä päivänä metsästimme adapteria, joka tarvitaan töpselin ja pistorasian väliin, jotta sähkölaitteita, kuten esimerkiksi läppäriä, voi käyttää. Sitä ei tuntunut löytyvän mistään. Kävelimme mailikaupalla paahtavassa helteessä (n. 33 astetta), kunnes eräässä elektroniikkaliikkeessä tärppäsi.

Tältä reissulta palatessa pistäydyimme meksikolaiseen pullapuotiin, jossa vanha mummo selosti meille perusteellisesti mitä heillä oli tänään tarjolla ja mitä mikin maksaa. Hän uteli, mistä olemme kotoisin, ja kuultuaan vastauksen intoutui kertomaan, että hänkin on kerran elämässään käynyt ”Stokholmissa ja Helsinskissä”.

Los Angeles ei ole mikään kaunis kaupunki. Kaupunki on levittäytynyt laajalle alueelle, talot ovat matalia, moottoriteitä kulkee ristiin rastiin. Kaupungissa majailee noin 100 000 ihmistä, joilla ei ole kotia. Tyynen meren ranta-alue, missä luikertelee pitkä hiekkaranta, on kyllä hieno.