Paluu Suomeen

Saavuimme eilenillalla tyttäremme perheen luo Espooseen. Tulomatka sujui hyvin, mutta oli rasittava: sen kokonaiskestoksi tuli noin 23 tuntia. Lontoossa kone oli varhain aamulla. Jouduimme odottelemaan Suomen lentoa Heathrow'n kentällä yhdeksän tuntia. Koko matkan aikana torkahdin vain hetkeksi Lontoon ja Helsingin välillä; Eve ei nukkunut paljon sen paremmin.

Kun menimme aamulla Amerikan aikaa lentokentälle Los Angelesissa, siellä oli Air New Zealandin terminaali jo tupaten täynnä ihmisiä ja ulkona oli lisäksi sadan metrin mittainen jono. Vähän kouraisi mahan pohjassa, päästäisiinkö nytkään matkaan. Jossain vaiheessa lentoyhtiön virkailija tuli kuitenkin kertomaan jonossa oleville, että kaikki sopivat koneeseen. Oli jännä nähdä, kuinka jonottajien olemus muuttui hetkessä valoisammaksi.

Lontoon-lennon aikana matkustajista pidettiin erityisen hyvää huolta. Aiheutunutta viivästystä ja vaivaa pahoiteltiin moneen kertaan. Sanottiin, että tämä matka tulee olemaan turvallinen ja "blessed" 'siunattu'. Tarjottiin erityisen paljon syötävää ja juomia ja Lontoon kentälle saavuttuamme vielä suklaalevy, jossa luki päällä isoin kirjaimin Emergency chocolate 'hätäapusuklaa'.

Kun olimme astumassa Helsingin-koneeseen, sattui vielä yksi pieni välikohtaus. Kun annoimme virkailijalle maihinnousukortit ja passin, virkailija pyysi meitä vielä ojentamaan matkalipun. Eihän meillä sitä ollut, oli vain Lontoon kentältä saatu tuloste. Tilanne laukesi kuitenkin nopesti siten, että virkailija kirjoitti tulosteesta tarvitsemansa tiedot ylös ja totesi "don't worry".

Itse asiassa emme kyllä Lontoossa enää olleetkaan erityisemmin huolissamme; olimmehan päässeet pois rapakon takaa ja valmistautuneet siihenkin, että joutuisimme menemään hotellimajoitukseen. Oli iloinen yllätys, että pääsimme vuorokauden sisällä Suomeen saakka.

Tuhkavankeutemme aikana saimme monilta ystäviltämme tukiviestejä ja rohkaisua. Se tuntui erittäin hyvältä. Kiitämme lämpimästi kaikkia, jotka myötäelivät vaiheitamme.

Panttivankeina Los Ankealesissa

Eilen oli tuhkamatkamme rasittavin päivä. Menimme aamulla yhdeksän maissa lentokentälle, missä kuulimme, että suunniteltu ylimääräinen lento on peruttu. Virkailija otti nimemme ylös ja kehotti tulemaan uudelleen klo 15.00, jotta voisimme tsekkautua 16.30 lähtevälle lennolle. Kuulimme jälleen kerran, että olisimme kyllä etusijalla pääsemään koneeseen, koska olemme joutuneet odottamaan niin monta päivää.

Vietimme kuusi tuntia nuokkuen terminaalissa, mikä on eri rakennuksessa kuin se terminaali, missä Air New Zealandin terminaali sijaitsee. Kun palasimme takaisin, huomasimme, että paikalle oli tupsahtanut runsaasti porukkaa ja että tsekkaus oli jo alkanut. Kun meidän vuoromme tuli, virkailija otti passimme ja lähti niiden kanssa takahuoneeseen. Jonkin ajan kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi, että kone on täyteen buukattu emmekä me ole listalla mukana.

Olimme tyrmistyneitä. Yritimme selittää, että meille oli vakuutettu kaiken olevan kunnossa, mutta mikään ei auttanut. Meidän tilallemme oli otettu meitä myöhemmin Aucklandista tulleita matkustajia. Saimme sen käsityksen, että meidät oli tulkittu sellaisiksi matkustajiksi, joilla ei ole kiirettä, koska olimme olleet täällä jo "lepäämässä" ennen kuin tuhkapilvi ilmaantui taivaalle. Ei auttanut muu kuin palata jälleen hotellille. Tämä oli jo seitsemäs kerta, kun olimme saaneet pakit. Tuli sellainen olo kuin olisimme panttivankeja.

Tänään aamupalalla tapasimme jälleen Etiopiassa työskentelevän suomalaispariskunnan. Heidän kanssaan keskustellessamme saimme idean käydä Air New Zealandin toimistolla selvittämässä asiaa. Toimisto on noin viiden kilometrin päässä lentokentästä. Kaiken kukkuraksi nämä ystävälliset ihmiset (vai olisivatko sittenkin enkeleitä) tarjoutuivat nakkaamaan meidät sinne vuokra-autollansa.

Toimistossa saimme hyvän kohtelun; sillä hetkellä siellä ei ollut ketään muita. Kuultuaan tarinamme virkailija lähti selvittämään asiaa ja tuli sitten takaisin kertomaan, että meille olisi nyt varaus huomenna torstaina klo 11.30 lähtevälle ylimääräiselle lennolle.

Torstai on siis toivoa täynnä. Viime päivät ovat kuitenkin osoittaneet sen, että mitä tahansa voi sattua...

Tuhkamotti, Hollywood ja Amerikan tikli

Lentomme Lontooseen peruuntui tänään viidentenä päivänä peräkkäin. Aamupäivällä saimme vielä netin ja puhelimen kautta informaatiota (joka on muuten ollut kaiken aikaa luvattoman niukkaa), että lento lähtisi aikataulun mukaisesti. Vietimme lentokentän jonossa neljä tuntia ja saimme tuona aikana ainakin viisi kertaa toisistaan poikkeavaa tietoa: ensin sanottiin, että lento on peruutettu, sitten joku tuli sanomaan, että odotetaan vielä, asiasta neuvotellaan. Näytelmä toistui pari kertaa, kunnes lopulta ilmoitettiin, että huomenna lähtisi - jos Jumala suo - klo 11.30 ylimääräinen lento Lontooseen. Tähän meidän pitäisi olla etusijalla pääsemässä mukaan, sillä olemme odottaneet uutta lentoa kaikkein kauimmin.

Odottelu ja ainainen valmiustilassa olo alkaa käydä työstä. Lomalla täällä ei todellakaan olla.

Hotellikuolemaa välttääksemme lähdimmme toissa iltana opastetulle kiertoajelulle Los Angelesin keskustaan, Universal Sudioille, Hollywoodiin ja Beverly Hillsiin. Reissu kesti seitsemisen tuntia ja venyi myöhään yöhön, sillä tulomatkalla bussi vei matkustajaryhmiä eri hotelleihin ja lopuksi meidät Even kanssa omaan hotelliimme. Kaiken lisäksi opas ei tiennyt missä hotellimme sijaitsee eikä liioin bussikuski, joten meidän, lähinnä Even, piti neuvoa sinne tie. Bussin lämmitysjärjestelmä reistaili pitkin matkaa, joten enimmäkseen siellä oli kuuma kuin saunassa, sitten välillä puhalsi jääkylmää ilmaa. - Reissun aikana minulla oli ilo tavata myös Mr. President.





Eilen kävimme linturetkellä lentokentän lähettyvillä sijaitsevalla kosteikolla. Uskomatonta, että tällainen alue on säilynyt keskellä kaupunkia. Siitä onkin kuulemma väännetty ankarasti kättä kaupungin ja ympäristönsuojelijoiden kanssa.



Tutustuimme hotellimme aamupalalla suomalaiseen pariskuntaan, joka oli lomamatkalla Etiopiasta, missä he ovat toimineet kymmenisen vuotta kehitysaputehtävissä. Mies on professori, joka harrastaa lintujen tarkkailua ja kuvaamista. Pääsimme hänen mukanaan vuokra-autolla tuolle Ballona Valley -nimiselle kosteikkoalueelle, jossa näimme mahtavan määrän lintuja. Jokseenkin kaikki professori osasi suoralta kädeltä nimetä suomeksi, englanniksi ja latinaksi.







Yllä olevat linnut ovat punaolkaturpiaali ja Amerikan tikli (keltainen uros ja naaras), joka kuuluu siemensyöjälintuihin. Meren rannalla kävimme seuraamassa vielä pelikaanien lentoa.



Nyt minulle on alkanut valjeta, miksi hotellimme nimi on Hermosa: täällä matkailija on nääs vaarassa menettää hermosa...

Paluu Hermosaan

Tänään pääsimme melkein matkaan. Seurasimme tiiviisti netistä ja puhelintiedotteista tilannetta, ja saamiemme tietojen mukaan Lontoon koneen piti olla lähdössä aikataulun mukaan tänään perjantaina klo 16.30. Menimme taksilla lentoasemalla ja kävimme jonoon odottamaan matkalaukkujen luovutusta.

Virkailijat tulivat tiskin taakse varttitunnin myöhässä, mutta kun he saapuivat, osa matkustajista taputti helpottuneena. Kun me nostimme laukkumme vuorollamme punnitukseen, meille kuitenkin sanottiin, että meidän lentomme on jälleen peruutettu. Peruutustieto oli tullut puoli tuntia aiemmin.

Kysimme, korvaako lentoyhtiö meille ylimääräisen hotelliyön. Saimme puhelinnumeron, mistä voi varata tavallista edullisempaan hintaan hotellin. Eve teki varauksen lähellä lentokenttää sijaitsevaan La Quinta -hotelliin, jonne pääsi bussilla. Jonotimme pitkään hotellin tiskillä, kunnes pääsimme tsekkaamaan huonetta - vain kuullaksemme, että Air New Zealandille varatut huoneet ovat jo kaikki menneet.

Niinpä ei auttanut muu kuin tilata taksi ja palata entiseen hotelliimme tänne Hermosaan. Kohtalotovereitakin täällä kuului majoittuvan. Tämä hotelli on ihan siisti keskitason hotelli suhteellisen rauhallisella alueella - mutta emme tätä nyt ihan kodiksemme olisi halunneet.

Los Angeles ja Islannin tuhka

Lensimme Aucklandista tänne Los Angelesiin viime maanantaina, ja tänään iltapäivällä meidän piti nousta Lontoon koneeseen. Mutta kuinkas kävikään. Tulivuori Islannissa sylkäisi taivaalle niin paljon tuhkaa, että kaikki Lontoon lennot peruutettiin, myös meidän. Onneksi luin tiedon peruutuksesta netistä, ennen kuin ehdimme lähteä lentokentälle.

Jatkoimme hotellimajoitustamme vuorokaudella ja nyt odottelemme, milloin pääsemme jatkamaan matkaa. Meillä on ollut aikaa tutustua ympäristöömme kävelyretkiä tehden. Majapaikastamme on matkaa rannalle, Hermosa-beachille, alle kilometrin verran. Rantaa myötäillen kulkee mailien mittainen hyvin hoidettu pururata. Luonnossa voimme bongata jo runsaasti kevään merkkejä. Hotellimme pihalla on pieni japanilainen puutarha.









Kun olimme Even kanssa nuoria, lupasin jonain heikkona hetkenäni tuoda hänet joskus Amerikkaan. Nyt olemme puolen vuoden aikana jo kolmatta kertaa Amerikassa – ja tällä kertaa näyttää siltä, että täältä ei niin vain pois lähdetäkään!

Sademetsästä metropoliin

Olemme lähtökuopissa: puolen vuoden mittainen seikkailu Uudessa Seelannissa on päättymässä. Olemme myyneet tavaroitamme paikallisen Huuto.netin eli Trademen kautta. Autosta pääsimme eroon hyvin näppärästi, noin puolessa tunnissa siitä laskien, kun ensimmäiset ostajakandidaatit olivat tulleet paikalle. Auton osti eräs intialainen pariskunta, jonka tytär oli juuri kolaroinut omansa ja tarvitisi uuden. Pesukoneen ovat luvanneet ostaa tähän asuntoomme tulevat uudet vuokralaiset.

Parhaillaan pakkailemme matkatavaroitamme, sillä joudumme menemään kolmeksi päiväksi motelliin, ennen kuin lähdemme kohti Los Angelesia ensi maanantaina. Matkan aikana otamme takaisin yhden vuorokauden, jonka menetimme saapuessamme tänne puoli vuotta sitten. Nimittäin kun astumme täällä Aucklandissa koneeseen, on maanantain myöhäisilta, ja kun saavumme Los Angelesiin, on samaisen maanantain iltapäivä.

Alkaa siis olla hyvästelyjen aika. Lauantai-iltana vietämme rukouspiirimme kesken läksiäisiä rouvan kotona, joka asuu One Tree Hillillä. Tunnelmissa on tiettyä haikeutta...

Viime viikkoina ehdimme tehdä vielä muutamia retkiä Aucklandin alueella sijaitseviin puistoihin: Waitakeren, Amburyn ja Titirangin alueelle. Pelkästään Auckalandin alueella on yhteensä 25 puistoa, joten puistoista täällä ei ihan heti tule pulaa.

Waitakeressä ja Titirangissa pääsimme ihailemaan kauripuita, joista kerroin viime jutussanikin. Nämä olivat nuorehkoa puustoa, mutta joukossa oli melko jykeviäkin yksilöitä. Kauripuu soveltuu erinomaisesti rakentamiseen, sillä sen puuaines on kovaa. Kauripuumetsiä onkin hakattu surutta siinä määrin, että kun niitä vihdoin havahduttiin suojelemaan, niistä oli jäljellä enää viitisen prosenttia.





Hämmästyttävää on, että parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta voi kulkea aidossa sademetsässä, joka on täynnään mitä erilaisimpia - meikäläisittäin outoja - puita, pensaita ja saniaisia, jotka näyttävät jättiläismäisiltä sateenvarjoilta. Monet puut ja kasvit elävät tiiviisti symbioosissa keskenään.











Sademetsässä kuulimme koko ajan monenlaisten lintujen laulua, mutta onnistuimme näkemään vain joitakin lintuja ja niitäkin vilaukselta. Tämä lintu malttoi sentään hetkiseksi istahtaa oksalle. Linnun nimi on asiantuntijoiden mukaan joko silvereye (zosterops lateralis lateralis) tai chestnut-flanked white-eye - eli vapaasti suomennettuna 'hopeasilmä' tai 'valkosilmä'.



Ambury-puiston alue kuuluu Aucklandin vulkaaniseen kenttään, joka on ollut aktiivinen 200 000 vuoden ajan ja jonka odotetaan purkautuvan jälleen jonain päivänä. Koska oli laskuveden aika, puiston viereiset laajat merenlahdet olivat likimain kuivillaan. Tämä seutu on erittäin hyvää lintujen tarkkailun kannalta varsinkin keväällä ja nousuveden aikana, joten nyt ei ollut tässä mielessä otollinen aika.