Oo püha öö!

Kun olimme lähdössä Suomeen kolmisen viikkoa sitten, meitä vähän jännitti, millainen ajokeli on tulossa. Meillä oli autossa vielä kesärenkaat ja luvassa oli lumimyräkkää juuri siksi päiväksi, jolloin meidän oli määrä lähteä matkaan. Siihen mennessä Tallinnassa ei ollut vielä lunta maassa eikä Etelä-Suomessakaan juuri nimeksikään. Auton akkukin oli päässyt tyhjenemään.

Soitin tuntemallemme virolaiselle miehelle, Markukselle, joka on toiminut autonasentajana. Hän tarjoutui heti auttamaan, kävi ostamassa uuden akun ja tuli asentamaan sen paikalleen. Kaiken lisäksi hän ei olisi millään suostunut ottamaan korvausta palveluistaan; puoliväkisin sain hänelle jotain annetuksi. Vaihdoimme lähtöpäivän ja laivaliput kaiken varalta päivää aiemmaksi, mikä osoittautuikin viisaaksi päätökseksi. Seuraavana päivänä kun olimme perillä Suomessa, taivaan akkunat aukesivat ja lunta tuprusi varmaan parikymmentä senttiä.

Tällä viikolla olemme avanneet Tallinnassa hiihtokauden. Pirita-joen rantamille ja luostarin metsään on tehty hyvät ladut, joilla käy meidän lisäksemme paljon hiihtäjiä, erityisesti nuoria. Lunta on paljon; pelkästään yhtenä päivänä sitä tuli neljäkymmentä senttiä, ainakin Länsi-Virossa, Tallinnassa vähän vähemmän. Kun me tulimme viikko sitten tänne Suomesta omalla autolla, tiet olivat kuin kynnöspeltoa.

Viime sunnuntaina olimme mukana seurakunnan järjestämässä juhlassa, joka järjestettiin Meriväljan vanhusten palvelutalossa. Juhlassa esitettiin joulunäytelmä, jossa meillä Even kanssa oli osat enkeleinä: Eve lauloi viroksi ”Oo püha öö” ja minulla oli vuorosanoja viroksi. Muut näyttelijät olivat enimmäkseen nuoria ja lapsia.

Otetaanpas taas pieni viron kielen oppitunti. Läheisessä kauppakeskuksessa on posti, jossa asioidessamme on melkein aina toinen kassa suljettu. Tällä kassalla on kyltti, jossa lukee ”Palun, pöörduge järgmise kassa poole”. Äkkipäätä luulisi, että siinä käsketään pyörtymään järkytyksestä kassalle, mutta eihän se sentään niin ole, vaan ”olkaa hyvä ja kääntykää seuraavan kassan puoleen”. Lukiessamme seurakunnan ohjelmalehtistä näimme sanan teenistus, jonka perusteella olisi voinut kuvitella, että tarjolla olisi teetä ja nisua tai että teetä juodaan istuessa. No, oikeasti sana tarkoittaa palvelusta ja jumalateenistus merkitsee ’jumalanpalvelus’.

Ilmakuplia

Viime viikolla saimme nauttia muutaman hauskan päivän ystäväpariskunnan seurasta. Lenkkeilimme, polskimme uimahallissa ja kävimme tutustumassa Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Kiipesimme Oleviste kirkon torniin, jonne johti 258 jyrkästi nousevaa  kiviporrasta ahtaassa käytävässä. Tornista avautui oheisen kuvan kaltainen näköala. Kiipeilyn jälkeen Eve valitti pari päivää reisilihasten jäykkyyttä.

Olemme yrittäneet opetella vähän uutta ruokavaliota. Opimme esimerkiksi laittamaan kaalista muusia. Muusi syntyy valkokaalista, selleristä, kermasta ja maustepippurista. Maistuu tosi keveältä ja herkulliselta, paremmalta kuin perunamuusi. Valkokaali maksaa viisi kroonia eli 30 senttiä kilolta, joten se on aika halpaa evästä.

Viime aikoina olemme autoilleet Tallinnan alueella vähän aiempaa enemmän. Kävimme muun muassa Lasnamäessä, jossa on paljon suuria tavarataloja. Kostuimme reissusta uudet hienot olohuoneen verhot ja lenkkikengät Evelle. Eve sai kenkäostoksiinsa todella hyvän palvelun: kaiken kaikkiaan neljä eri myyjätärtä palveli häntä prosessin aikana. Yksi heistä paneutui tehtäväänsä erityisen hartaasti, mutta joutui lähtemään kesken pois saatuaan puhelinsoiton isoäidiltään. Isoäiti oli kadottanut miehensä Tallinnan suurella hautausmaalla (viroksi "surnuaed"), joten myyjä joutui lähtemään hätiin.

Tuoreista käännöskukkasista seuraavaa. Eve osti äsken kaupasta uutta appelsiinimehua ja tutki tuoteselostetta, jossa luki "ilma lisatud suhkruta", ja päätteli, että mehuun on lisätty ilmakuplia. No, oikeastaan siinä luki, että mehuun 'ei ole lisätty sokeria'.

Pussimaitoa ja polvirukousta

Virolainen elämänmuoto alkaa pikku hiljaa tulla tutummaksi. Eve sukkuloi jo varsin tottuneesti läheisen ostoskeskuksen käytävillä. Sieltä löytyy esimerkiksi maitoa kilon muovipusseissa ja mikä vielä parempaa: käsittelemätöntä, ihan oikeaa lehmän maitoa suoraan tilalta tuotuna pari kertaa viikossa. Löytyy myös ihan kunnollista ja hyvää ruisleipää, joka on muuten Suomen hintoihin verrattuna varsin edullista. Mutta kahvista saa sen sijaan pulittaa jopa enemmän kuin Suomessa.

Kaikkein edullisin ostospaikka Tallinnassa on ehdottomasti asematorilla, lähellä rautatieasemaa. Siellä on runsaaat valikoimat paikallisia juureksia ja hedelmiä. Tarjolla on myös monenmoista vaatetavaraa ja taloustarvikkeita.

Viron kielen taito vertyy päivä päivältä. Puhun sitä paikallisten ihmisten kanssa ja kuulemme sitä seurakunnassa englannin ohella. Parhaillaan olen lukemassa Sofi Oksaen romaania Puhastus viron kielellä; rinnalla luen samaa kirjaa myös suomeksi. Välistä putoamme joihinkin ansoihin viroa puhuessamme. Kun virolainen nuorimies Elvis oli meillä lounaalla, kehotimme häntä ottamaan jälkiruoaksi soppaa. Häntä pyrki naurattamaan; virossa näet sopp tarkoittaa 'likaa'. Olen myös hyvässä uskossa käyttänyt verbiä kogelema: mina kogelen luullen sen tarkoittavan 'kokeilla, minä kokeilen', kunnes minulle paljastui, että se merkitseekin 'änkyttää'.

Viime viikolla meillä kävi kylässä Oleviste-kirkon pastori Ülo N. Hän kutsui meidät vierailulle Oleviste-kirkon aamurukouspiiriin ja pyysi minua pitämään pienen puheen. Tänä aamuna sitten menimme kahdeksaksi paikalle, pidin puheen, jonka jälkeen sitten rukoiltiin. Ja millä tavalla! Koko porukka lankesi polvilleen ja rukoili toinen toisensa perään suureen ääneen ja palavasti - myös Suomen puolesta.

Viron vinkkelistä

En ole pitkähköön aikaan päivittänyt tätä blogia, mutta seikkailu on toki jatkunut. Muutimme kolme viikkoa sitten Tallinnaan, joten tarkastelen nyt maailmaa Viron vinkkelistä. Se miten tähän on tultu, olisi pitkä tarina, mutta kerron siitä vain pääkohdat.

Vuorotteluvapaani kesti heinäkuun loppuun saakka. Jo keväällä vapaalla ollessani aloimme miettiä mahdollisuutta siirtyä uusiin hommiin. Olin työskennelyt samassa työpaikassa kaksikymmentä vuotta ja tunsin kaipaavani vielä uusia haasteita. Rupesin suunnittelemaan oman yrityksen perustamista. Niinpä sitten kuukausien pohdinnan, rukous- ja valmistelutyön tuloksena perustimme kesällä Even kanssa perheyrityksen, jonka nimeksi annettiin Kieli- ja konsulttitoimisto Verbalia Oy.

Verbalian toimialoja ovat muun muassa avioparityö, kielentarkistus, arvotyöskentelyn ohjaus, esiintymiskoulutus, käännöstyö ja valokuvaus.  Yrityksellämme on kahdet kotisivut, joihin voit tutustua täällä ja täällä. Sieltä voit lukea avioparikursseista, joita vastedes järjestämme. Seuraava kurssi onkin jo aika pian täällä Tallinnassa Piritan kylpylässä: 28. - 31. lokakuuta 2010. Järjestämme sen yhteistyössä Tallink Silja Oy:n kanssa. Tervetuloa virkistäytymään!

Olemme kohtalaisen hyvin sopeutuneet paikallisiin oloihin. Olemme ehtineet tutustua täällä jo aika moneen ihmiseen, ja olemme saaneet oikein ystävällisen vastaanoton. Erityisen kiitollisia olemme erinomaisista lenkkimaastoista, joita löytyy aivan asuntomme lähettyviltä. Pidämme myös merestä; sen rannalle on meiltä matkaa vain muutama sata metriä.

Neljän euron ateria

Reilun kuukauden verran olemme viettäneet kotona Suomessa enimmäkseen hiljaiseloa. Pari kolme viikkoa meni aikaerorasituksesta ja tuhkapilvivankeudesta toipumiseen. Piristystä ovat tuoneet reissut sukulaisten luo Iisalmeen, Muurameen ja Espooseen sekä vierailut ystäväperheiden luona.

Viikko sitten kävimme Saarijärvellä, missä vietimme pari päivää erään ystäväperheen vieraana erämaamökillä. Yhtenä iltana isäntämme paistoi meille muurinpohjapannussa aiemmin pyydystämiään ahvenia ja kuhia. Hän kehui ruotineensa kuhat niin hyvin, että jos niistä löytyy ruotoja, hän maksaa euron kappaleelta.

Kalat olivat todella mureita ja herkullisia, mutta eikös yhdessä kuhapalassa ollutkin kaiken kaikkiaan neljä ruotoa. Isäntä piti sanansa. Täytyy tunnustaa, että näin maukasta tienestiä en muista ennen saaneeni!

Meillä Even kanssa on parhaillaan uusia suunnitelmia, joista kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan ne ovat vähän paremmin selkiintyneet...

Paluu Suomeen

Saavuimme eilenillalla tyttäremme perheen luo Espooseen. Tulomatka sujui hyvin, mutta oli rasittava: sen kokonaiskestoksi tuli noin 23 tuntia. Lontoossa kone oli varhain aamulla. Jouduimme odottelemaan Suomen lentoa Heathrow'n kentällä yhdeksän tuntia. Koko matkan aikana torkahdin vain hetkeksi Lontoon ja Helsingin välillä; Eve ei nukkunut paljon sen paremmin.

Kun menimme aamulla Amerikan aikaa lentokentälle Los Angelesissa, siellä oli Air New Zealandin terminaali jo tupaten täynnä ihmisiä ja ulkona oli lisäksi sadan metrin mittainen jono. Vähän kouraisi mahan pohjassa, päästäisiinkö nytkään matkaan. Jossain vaiheessa lentoyhtiön virkailija tuli kuitenkin kertomaan jonossa oleville, että kaikki sopivat koneeseen. Oli jännä nähdä, kuinka jonottajien olemus muuttui hetkessä valoisammaksi.

Lontoon-lennon aikana matkustajista pidettiin erityisen hyvää huolta. Aiheutunutta viivästystä ja vaivaa pahoiteltiin moneen kertaan. Sanottiin, että tämä matka tulee olemaan turvallinen ja "blessed" 'siunattu'. Tarjottiin erityisen paljon syötävää ja juomia ja Lontoon kentälle saavuttuamme vielä suklaalevy, jossa luki päällä isoin kirjaimin Emergency chocolate 'hätäapusuklaa'.

Kun olimme astumassa Helsingin-koneeseen, sattui vielä yksi pieni välikohtaus. Kun annoimme virkailijalle maihinnousukortit ja passin, virkailija pyysi meitä vielä ojentamaan matkalipun. Eihän meillä sitä ollut, oli vain Lontoon kentältä saatu tuloste. Tilanne laukesi kuitenkin nopesti siten, että virkailija kirjoitti tulosteesta tarvitsemansa tiedot ylös ja totesi "don't worry".

Itse asiassa emme kyllä Lontoossa enää olleetkaan erityisemmin huolissamme; olimmehan päässeet pois rapakon takaa ja valmistautuneet siihenkin, että joutuisimme menemään hotellimajoitukseen. Oli iloinen yllätys, että pääsimme vuorokauden sisällä Suomeen saakka.

Tuhkavankeutemme aikana saimme monilta ystäviltämme tukiviestejä ja rohkaisua. Se tuntui erittäin hyvältä. Kiitämme lämpimästi kaikkia, jotka myötäelivät vaiheitamme.

Panttivankeina Los Ankealesissa

Eilen oli tuhkamatkamme rasittavin päivä. Menimme aamulla yhdeksän maissa lentokentälle, missä kuulimme, että suunniteltu ylimääräinen lento on peruttu. Virkailija otti nimemme ylös ja kehotti tulemaan uudelleen klo 15.00, jotta voisimme tsekkautua 16.30 lähtevälle lennolle. Kuulimme jälleen kerran, että olisimme kyllä etusijalla pääsemään koneeseen, koska olemme joutuneet odottamaan niin monta päivää.

Vietimme kuusi tuntia nuokkuen terminaalissa, mikä on eri rakennuksessa kuin se terminaali, missä Air New Zealandin terminaali sijaitsee. Kun palasimme takaisin, huomasimme, että paikalle oli tupsahtanut runsaasti porukkaa ja että tsekkaus oli jo alkanut. Kun meidän vuoromme tuli, virkailija otti passimme ja lähti niiden kanssa takahuoneeseen. Jonkin ajan kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi, että kone on täyteen buukattu emmekä me ole listalla mukana.

Olimme tyrmistyneitä. Yritimme selittää, että meille oli vakuutettu kaiken olevan kunnossa, mutta mikään ei auttanut. Meidän tilallemme oli otettu meitä myöhemmin Aucklandista tulleita matkustajia. Saimme sen käsityksen, että meidät oli tulkittu sellaisiksi matkustajiksi, joilla ei ole kiirettä, koska olimme olleet täällä jo "lepäämässä" ennen kuin tuhkapilvi ilmaantui taivaalle. Ei auttanut muu kuin palata jälleen hotellille. Tämä oli jo seitsemäs kerta, kun olimme saaneet pakit. Tuli sellainen olo kuin olisimme panttivankeja.

Tänään aamupalalla tapasimme jälleen Etiopiassa työskentelevän suomalaispariskunnan. Heidän kanssaan keskustellessamme saimme idean käydä Air New Zealandin toimistolla selvittämässä asiaa. Toimisto on noin viiden kilometrin päässä lentokentästä. Kaiken kukkuraksi nämä ystävälliset ihmiset (vai olisivatko sittenkin enkeleitä) tarjoutuivat nakkaamaan meidät sinne vuokra-autollansa.

Toimistossa saimme hyvän kohtelun; sillä hetkellä siellä ei ollut ketään muita. Kuultuaan tarinamme virkailija lähti selvittämään asiaa ja tuli sitten takaisin kertomaan, että meille olisi nyt varaus huomenna torstaina klo 11.30 lähtevälle ylimääräiselle lennolle.

Torstai on siis toivoa täynnä. Viime päivät ovat kuitenkin osoittaneet sen, että mitä tahansa voi sattua...

Tuhkamotti, Hollywood ja Amerikan tikli

Lentomme Lontooseen peruuntui tänään viidentenä päivänä peräkkäin. Aamupäivällä saimme vielä netin ja puhelimen kautta informaatiota (joka on muuten ollut kaiken aikaa luvattoman niukkaa), että lento lähtisi aikataulun mukaisesti. Vietimme lentokentän jonossa neljä tuntia ja saimme tuona aikana ainakin viisi kertaa toisistaan poikkeavaa tietoa: ensin sanottiin, että lento on peruutettu, sitten joku tuli sanomaan, että odotetaan vielä, asiasta neuvotellaan. Näytelmä toistui pari kertaa, kunnes lopulta ilmoitettiin, että huomenna lähtisi - jos Jumala suo - klo 11.30 ylimääräinen lento Lontooseen. Tähän meidän pitäisi olla etusijalla pääsemässä mukaan, sillä olemme odottaneet uutta lentoa kaikkein kauimmin.

Odottelu ja ainainen valmiustilassa olo alkaa käydä työstä. Lomalla täällä ei todellakaan olla.

Hotellikuolemaa välttääksemme lähdimmme toissa iltana opastetulle kiertoajelulle Los Angelesin keskustaan, Universal Sudioille, Hollywoodiin ja Beverly Hillsiin. Reissu kesti seitsemisen tuntia ja venyi myöhään yöhön, sillä tulomatkalla bussi vei matkustajaryhmiä eri hotelleihin ja lopuksi meidät Even kanssa omaan hotelliimme. Kaiken lisäksi opas ei tiennyt missä hotellimme sijaitsee eikä liioin bussikuski, joten meidän, lähinnä Even, piti neuvoa sinne tie. Bussin lämmitysjärjestelmä reistaili pitkin matkaa, joten enimmäkseen siellä oli kuuma kuin saunassa, sitten välillä puhalsi jääkylmää ilmaa. - Reissun aikana minulla oli ilo tavata myös Mr. President.





Eilen kävimme linturetkellä lentokentän lähettyvillä sijaitsevalla kosteikolla. Uskomatonta, että tällainen alue on säilynyt keskellä kaupunkia. Siitä onkin kuulemma väännetty ankarasti kättä kaupungin ja ympäristönsuojelijoiden kanssa.



Tutustuimme hotellimme aamupalalla suomalaiseen pariskuntaan, joka oli lomamatkalla Etiopiasta, missä he ovat toimineet kymmenisen vuotta kehitysaputehtävissä. Mies on professori, joka harrastaa lintujen tarkkailua ja kuvaamista. Pääsimme hänen mukanaan vuokra-autolla tuolle Ballona Valley -nimiselle kosteikkoalueelle, jossa näimme mahtavan määrän lintuja. Jokseenkin kaikki professori osasi suoralta kädeltä nimetä suomeksi, englanniksi ja latinaksi.







Yllä olevat linnut ovat punaolkaturpiaali ja Amerikan tikli (keltainen uros ja naaras), joka kuuluu siemensyöjälintuihin. Meren rannalla kävimme seuraamassa vielä pelikaanien lentoa.



Nyt minulle on alkanut valjeta, miksi hotellimme nimi on Hermosa: täällä matkailija on nääs vaarassa menettää hermosa...

Paluu Hermosaan

Tänään pääsimme melkein matkaan. Seurasimme tiiviisti netistä ja puhelintiedotteista tilannetta, ja saamiemme tietojen mukaan Lontoon koneen piti olla lähdössä aikataulun mukaan tänään perjantaina klo 16.30. Menimme taksilla lentoasemalla ja kävimme jonoon odottamaan matkalaukkujen luovutusta.

Virkailijat tulivat tiskin taakse varttitunnin myöhässä, mutta kun he saapuivat, osa matkustajista taputti helpottuneena. Kun me nostimme laukkumme vuorollamme punnitukseen, meille kuitenkin sanottiin, että meidän lentomme on jälleen peruutettu. Peruutustieto oli tullut puoli tuntia aiemmin.

Kysimme, korvaako lentoyhtiö meille ylimääräisen hotelliyön. Saimme puhelinnumeron, mistä voi varata tavallista edullisempaan hintaan hotellin. Eve teki varauksen lähellä lentokenttää sijaitsevaan La Quinta -hotelliin, jonne pääsi bussilla. Jonotimme pitkään hotellin tiskillä, kunnes pääsimme tsekkaamaan huonetta - vain kuullaksemme, että Air New Zealandille varatut huoneet ovat jo kaikki menneet.

Niinpä ei auttanut muu kuin tilata taksi ja palata entiseen hotelliimme tänne Hermosaan. Kohtalotovereitakin täällä kuului majoittuvan. Tämä hotelli on ihan siisti keskitason hotelli suhteellisen rauhallisella alueella - mutta emme tätä nyt ihan kodiksemme olisi halunneet.

Los Angeles ja Islannin tuhka

Lensimme Aucklandista tänne Los Angelesiin viime maanantaina, ja tänään iltapäivällä meidän piti nousta Lontoon koneeseen. Mutta kuinkas kävikään. Tulivuori Islannissa sylkäisi taivaalle niin paljon tuhkaa, että kaikki Lontoon lennot peruutettiin, myös meidän. Onneksi luin tiedon peruutuksesta netistä, ennen kuin ehdimme lähteä lentokentälle.

Jatkoimme hotellimajoitustamme vuorokaudella ja nyt odottelemme, milloin pääsemme jatkamaan matkaa. Meillä on ollut aikaa tutustua ympäristöömme kävelyretkiä tehden. Majapaikastamme on matkaa rannalle, Hermosa-beachille, alle kilometrin verran. Rantaa myötäillen kulkee mailien mittainen hyvin hoidettu pururata. Luonnossa voimme bongata jo runsaasti kevään merkkejä. Hotellimme pihalla on pieni japanilainen puutarha.









Kun olimme Even kanssa nuoria, lupasin jonain heikkona hetkenäni tuoda hänet joskus Amerikkaan. Nyt olemme puolen vuoden aikana jo kolmatta kertaa Amerikassa – ja tällä kertaa näyttää siltä, että täältä ei niin vain pois lähdetäkään!

Sademetsästä metropoliin

Olemme lähtökuopissa: puolen vuoden mittainen seikkailu Uudessa Seelannissa on päättymässä. Olemme myyneet tavaroitamme paikallisen Huuto.netin eli Trademen kautta. Autosta pääsimme eroon hyvin näppärästi, noin puolessa tunnissa siitä laskien, kun ensimmäiset ostajakandidaatit olivat tulleet paikalle. Auton osti eräs intialainen pariskunta, jonka tytär oli juuri kolaroinut omansa ja tarvitisi uuden. Pesukoneen ovat luvanneet ostaa tähän asuntoomme tulevat uudet vuokralaiset.

Parhaillaan pakkailemme matkatavaroitamme, sillä joudumme menemään kolmeksi päiväksi motelliin, ennen kuin lähdemme kohti Los Angelesia ensi maanantaina. Matkan aikana otamme takaisin yhden vuorokauden, jonka menetimme saapuessamme tänne puoli vuotta sitten. Nimittäin kun astumme täällä Aucklandissa koneeseen, on maanantain myöhäisilta, ja kun saavumme Los Angelesiin, on samaisen maanantain iltapäivä.

Alkaa siis olla hyvästelyjen aika. Lauantai-iltana vietämme rukouspiirimme kesken läksiäisiä rouvan kotona, joka asuu One Tree Hillillä. Tunnelmissa on tiettyä haikeutta...

Viime viikkoina ehdimme tehdä vielä muutamia retkiä Aucklandin alueella sijaitseviin puistoihin: Waitakeren, Amburyn ja Titirangin alueelle. Pelkästään Auckalandin alueella on yhteensä 25 puistoa, joten puistoista täällä ei ihan heti tule pulaa.

Waitakeressä ja Titirangissa pääsimme ihailemaan kauripuita, joista kerroin viime jutussanikin. Nämä olivat nuorehkoa puustoa, mutta joukossa oli melko jykeviäkin yksilöitä. Kauripuu soveltuu erinomaisesti rakentamiseen, sillä sen puuaines on kovaa. Kauripuumetsiä onkin hakattu surutta siinä määrin, että kun niitä vihdoin havahduttiin suojelemaan, niistä oli jäljellä enää viitisen prosenttia.





Hämmästyttävää on, että parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta voi kulkea aidossa sademetsässä, joka on täynnään mitä erilaisimpia - meikäläisittäin outoja - puita, pensaita ja saniaisia, jotka näyttävät jättiläismäisiltä sateenvarjoilta. Monet puut ja kasvit elävät tiiviisti symbioosissa keskenään.











Sademetsässä kuulimme koko ajan monenlaisten lintujen laulua, mutta onnistuimme näkemään vain joitakin lintuja ja niitäkin vilaukselta. Tämä lintu malttoi sentään hetkiseksi istahtaa oksalle. Linnun nimi on asiantuntijoiden mukaan joko silvereye (zosterops lateralis lateralis) tai chestnut-flanked white-eye - eli vapaasti suomennettuna 'hopeasilmä' tai 'valkosilmä'.



Ambury-puiston alue kuuluu Aucklandin vulkaaniseen kenttään, joka on ollut aktiivinen 200 000 vuoden ajan ja jonka odotetaan purkautuvan jälleen jonain päivänä. Koska oli laskuveden aika, puiston viereiset laajat merenlahdet olivat likimain kuivillaan. Tämä seutu on erittäin hyvää lintujen tarkkailun kannalta varsinkin keväällä ja nousuveden aikana, joten nyt ei ollut tässä mielessä otollinen aika.

Romantiikkaa ja jättiläispuita

Teimme viime viikolla kuusipäiväisen retken omalla autolla pohjoissaaren pohjoisosiin. Pari päivää vietimme Paihiassa itärannikolla. Täältä teimme päivän mittaisen retken Russellin niemimaalle, jonne pääsi näppärästi laivalla. Russellin niemimaata mainostetaan romanttiseksi paikaksi. Siitä sainkin aiheen kysäistä Eveltä, mitä se romantiikka oikein tarkoittaa; minä kun en ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. Sain vastaukseksi kaksi asiaa: se on irtautumista arjesta ja juhlatunnelmaa.

Russellissa oli mainio uimaranta, jossa saatoimme uida pitkään, koska aallokko oli maltillista, vesi melko lämmintä - eikä maisemissakaan ollut moittimista. Monin paikoin uiminen meressä on Uudessa Seelannissa hengenvaarallista voimakkaiden vedenalaisten virtausten takia.




Seuraavaksi ajoimme länsirannikon tuntumaan Kaitaiaan. Kaitaiasta käsin osallistuimme bussiretkelle Cape Reingaan, joka on pohjoissaaren pohjoisin kärki, hyvin tuulinen mutta kaunis ja jylhä paikka. Bussikuski oli tavattoman puhelias maorimies, joka kommentoi koko ajan paikallisia näkymiä ja seudun historiaa. Hän oli myös hulvattoman iloinen kaveri, joka nauraa päräytteli joka välissä omille jutuilleen. Menomatkalla poikkesimme rannalle, jonka hiekka oli aivan valkoista.








Tulomatkalla Cape Reingasta kuski painoi menemään merenrantahietikkoa pitkin hurjaa kyytiä; täällä näet ei auttanut pysähdellä, koska bussi olisi muutoin vajonnut hiekkaan. Tämän merenrantataipaleen alussa poikkesimme korkeille rantadyyneille, joilta saattoi laskea pulkalla alas hiekkamäkeä.




Kaitaiasta lähdimme ajelemaan kohti etelää mutkaista ja kapeahkoa tietä pitkin, joka johti Motukarakaan, syvälle sisämaahan työntyvän merenlahden äärelle. Täältä pääsimme eteenpäin lyhyen lauttamatkan jälkeen kohti länsirannikkoa ja jatkoimme Omapere-nimiselle paikkakunnalle saakka. Omapere on maisemiltaan todella komeaa seutua. Löysimme rannalta luonnon muovaaman altaan, joka oli jäänyt laskuveden aikana merestä erilleen ja joka oli niin syvä, että siinä saattoi uida.





Omaperestä alkoi sitten ajomatkan hauskin osuus: tie kulki sankan viidakon läpi kukkulalta kukkulalle ja oli niin kiharaista, että tuntui, että ajoimme vähän väliä miltei ympyrää. Tunsin itseni Richard Burnsiksi, sillä ajo muistutti suuresti hänen nimelleen omistettua, hyvin realistista, rallisimulaatiopeliä. Tämä alue on kuuluisaa ikivanhoista ja valtavan kokoisista kauripuistaan. Näimme niitä tien varsilla ja poikkesimme katsomaan yhtä erityisen maineikasta kauripuuta, jonka nimi on maorin kielellä Tane Mahuta 'metsän herra'.

Tämän puun ympärysmitta on 13,8 m ja korkeus 51,2 m ja sen arvioidaan olevan parituhatta vuotta vanha. Puun juurelle saavuttuamme yritin ottaa siitä kuvan, mutta juuri silloin simahti kamerasta akku. Lähdin noutamaan autolta toista akkua, jonka tiesin myös olevan viimeisillään. Sillä sainkin sitten otetuksi pari kuvaa, ennen kuin sekin sammahti.

Viimeiseen yöpaikkaamme Dargavilleen saavuimme illan kuhjassa, mikä ei sikäli ollut lainkaan harmillista, sillä paikkakunnalla ei ollut tarjottavana mitään mielenkiintoista. Ennen Aucklandiin tuloa poikkesimme vielä puoleksi päiväksi meren rannalle Shakespearen puistoon. Se ei ole kaukana Tiritiri-nimisestä saaresta, joka on tietoisesti konservoitua luonnonsuojelualuetta, minkä ansiosta siellä on runsaasti alkuperäistä linnustoa. Näitä lintuja tapaa myös Shakespearen puistossa. Harmikseni löysimme sellaisen metsikön, jossa linnut tuntuivat viihtyvän, liian myöhään, jotta olisin ehtinyt niitä kuvaamaan. Australian rosellasta sain sentään jonkinlaisia kuvia.

Luostarissa

Uudessa Seelannissa on kalenterin mukaan alkanut syksy. Päivisin on edelleen lämmintä reilut kaksikymmentä astetta, mutta illat ovat jo viileämpiä, kuten myös aamut. Tänä aamuna sisälämpötila oli herätessämme kuusitoista astetta. Joistakin puista putoilevat lehdet, mutta useimmat puut ja pensaat säilyttävät vihreytensä läpi talvenkin.

Olemme jonkin verran kyläilleet paikallisten ihmisten kodeissa, jotta emme tulisi ihan mökkihöperöiksi. Yhden uusseelantilaisen perheen luona olemme vierailleet monta kertaa. Tämän perheen rouva käy samassa kirkossa kuin me. Eilen kävimme kodissa, jossa asuu suomalainen rouva täkäläisen miehensä kanssa. Olemme tutustuneet myös viehättävään iäkkääseen sveitsiläiseen pariskuntaan, jota ovat asuneet täällä Aucklandissa kaksikymmentä vuotta. Tänne he tulivat Perusta, jossa mies toimi geologina.

Kielen kannalta on selvästi helpompaa seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joiden äidinkieli ei ole englanti; Uuden Seelannin syntyperäiset asukkaat (joita täällä kutsutaan kiweiksi) puhuvat englantia enimmäkseen tolkuttomalla vauhdilla ja omalla aksentillaan, joten heitä on vaikeampi ymmärtää.

Eilen kävimme Tyburnin nunnaluostarissa, joka sijaitsee 45 kilometrin päässä Aucklandista etelään. Tyburn on benediktiiniläisluostari, johon kuka tahansa voi tulla pitämään retriittiä. Yöpyminenkin on mahdollista.

Idea vierailusta syntyi rukouspiirissämme, joka on kokoontunut meillä viikoittain. Niinpä lähdimme yhdessä matkaan eväät mukanamme ja vietimme luostarin alueella koko päivän osallistuen välillä nunnien pitämään rukoushetkeen kirkossa. Rukoushetkien välillä oli joku nunnista kirkon alttarilla kaiken aikaa polvillaan. – Autommekin sai siunauksen, kuten kuvasta näkyy.



Päivä oli kaunis ja helteisen kuuma. Kiersimme luostarin alueella luontopolun, joka kiemurteli sankassa saniaismetsikössä ja puron varsilla. Söimme puutarhassa eväämme yhdessä ja vetäydyimme sitten kuka mihinkin, hiljaisuuteen. Minä jäin puutarhaan, jossa ei tosin hiljaisuudesta ollut tietoakaan, koska sinne pölähti isohko ryhmä nuoria samoalaisia (tai joitakin muita ns. saarelaisia), jotka pitivät aika metakkaa. Pois lähtiessämme taivas vetäytyi pilveen ja paluumatkalla satoi jo ravakasti vettä.





Nyt kun Suomeen paluuseen on aikaa enää reilu kuukausi, alkaa mieli jo askarrella sikäläisissä asioissa. Sitä ennen olisi kuitenkin tyhjennettävä asunto, irtisanottava se, myytävä auto ja sen sellaista. Ensi viikolle olemme kuitenkin suunnittelemassa retkeä pohjoissaaren pohjoisosiin, missä emme ole vielä lainkaan käyneet.

Kuumalla vyöhykkeellä

Teimme Even kanssa noin 600 kilometrin rengasmatkan omalla autolla pohjoissaarella. Tie halkoi vehreitä kumpuilevia maisemia. Näimme niittyjä, maissipeltoja, karjalaumoja, jonkin verran tuuheita metsiä sekä loppumatkasta meren rantaa, joka oli paikoin jylhää ja paikoin laakeaa.

Kuuden päivän aikana yövyimme neljässä paikassa: Taupolla, Rotoruassa, Te Arohassa ja Waiomu Bayssa. Sää oli kaiken aikaa mainio. Uimme matkan aikana kahdessa järvessä, kahdessa joessa, meressä, ulkoilma-altaassa ja kylpylän kuumavesialtaassa.

Taupo on pohjoissaaren suurin järvi, jonka pohjoisrannalla sijaitsee samanniminen kaupunki. Taupo-järvi oli hyvin puhdasvetinen ja raikas niin kuin myös siitä laskeva Waikato-joki. Muutaman kilometrin päässä Tauposta joessa ovat Huka Falls -nimiset putoukset.






Taupolla oleskeluumme liittyi hauska tapaus. Kun matkalle lähtiessämme pakkasimme tavaroitamme, löysin laukusta käyntikortin. Tämän kortin minulle oli antanut eteläsaaren reissumme aikana Mount Cookilla eräs kiinalaiselta näyttävä nuori mies, joka pyysi ottamaan hänestä ja hänen vaimostaan kuvan. Otin pari kuvaa myös omalla kamerallani, ja lupasin lähettää ne sähköpostissa hänelle. Käyntikortti oli ollut kateissa siitä pitäen, joten en ollut voinut toimittaa kuvia perille. Nyt ennen lähtöämme lähetin kuvat ja panin samalla merkille, että pariskunta asui Taupolla. Mainitsin viestissäni tulostamme Taupolle.

Perillä Taupolla luin saapuneista viesteistä sähköpostin, jossa tämä Chang-Won-niminen mies kiitteli kuvista ja ehdotti, että tapaisimme joko heidän kotonaan tai kahvilassa. Vastasin viestiin ja kutsuin pariskunnan motelliimme. Seuraavana iltana saimmekin pitää pari kolme tuntia heitä vieraanamme. Meillä oli keskenämme oikein hauskaa. Kävi ilmi, että he olivat eteläkorealaisia nuoria, jotka olivat tutustuneet toisiinsa protestanttisen seurakunnan piirissä ja avioituneet pari vuotta sitten. Mies toimii tutkijana geologisen ja ydintutkimuksen yksikössä ja vaimo on kotirouva. Chang-Won on nyt hakenut töihin Saksaan. Kutsuimme pariskunnan kotiimme Suomeen, mikäli he Saksaan päätyvät.

Taupo ja Rotorua kuuluvat laajahkoon geotermiseen alueeseen, missä maa on tuliperäistä ja missä on monin paikoin kuumia lähteitä. Poikkesimme Rotoruaan ajaessamme katsomaan kuumia lähteitä Wai-o-tapu-nimiseen paikkaan, joka on todella vaikuttava, värikylläinen nähtävyys (siitä kuvia enemmän täällä).





Rotorua-järvessä vesi oli hyvin lämmintä ja ranta matala: saimme kahlata satoja metrejä ennen kuin pääsimme uimasilleen. Rotorua on hyvin tunnettu kylpyläpaikkakunta. Me vietimme yhden iltapäivän polynesialaisessa kylpylässä, jossa saattoi lillua liki kymmenessä erilaisessa kuumavesialtaassa. Kovin kauan ei yhdessä altaassa kyllä kärsinyt olla, niin kuumaa vesi oli. Lähistöllä oli myös kuumia ja kuplivia mutalähteitä; muutamat niistä näyttivät sulalta suklaalta.



Tulomatkalla yövyimme yhden yön Te Arohassa, mikä on pieni kylä maaseudulla vuoren kupeessa. Meidän mökkimme rajoittui lehmiaitaukseen. Sisällä oli tukahduttavan kuuma, eikä ikkunoita voinut pitää auki, sillä sieltä syyti tulemaan perhosia, heinäsirkkoja ja muita ötököitä. Pihalla oli kuitenkin viileävetinen uima-allas ja kuumavesiallas.

Viimeinen yöpaikkamme oli Coromandelin niemimaan kupeessa aivan meren rannalla. Tämä mökki oli majapaikoistamme kaikkein pienin mutta sijainniltaan aivan upea. Ajattelimme mennä täällä uimaan lähellä virtaavaan jokeen, mutta paikalle saavuttuamme huomasimme joen kuivuneen; oli näet laskuveden aika. Meren pinta vaihtelee täällä nousu- ja laskuveden aikana kolmen metrin verran.



Likellä keskiyötä innostuimme vielä etsimään kiiltomatoluolaa, jonka piti olla läheisen tien päässä. Aikamme harhailtuamme taskulampun valossa löysimmekin luolan, jossa tuikki muutamia kiiltomatoja; selvästikin paikkaa oli ylimainostettu. Even mielestä pimeässä metsässä seikkailu oli kuitenkin hyvin jännittävää.