Tyttäremme Aini tuli joulun alla miehensä Artun kanssa luoksemme kolmeksi viikoksi. Toinen tyttäremme Enni on asunut täällä jo neljä vuotta miehensä Samin kanssa. Meillä oli näin ollen perhejoulu. Jouluaaton vietimme Waiukussa meren rannalla, jossa hiekka on mustaa ja polttavan kuumaa. Myös Samin isä ja tämän naisystävä olivat tulleet Suomesta tänne joulukuun puolessa välissä. Sää oli kaunis ja lämmin, joten oli kovin vaikea eläytyä joulun tunnelmaan. Aattoiltana osallistuimme vielä klo 11 alkaneeseen jouluyön jumalanpalvelukseen anglikaanisessa kirkossa.
Tapaninpäivän jälkeen lensimme kahdeksan hengen porukalla retkelle eteläläsaarelle. Christchurchissa saimme käyttöömme ennalta tilatut vuokra-autot, jotka olivat melko iäkkäitä manuaalivaihteisia Huyndai Elentroja. Sami ja Enni kävivät puikkoihin sen jälkeen, kun olimme käyneet Subwayssa murkinalla. Matkalla Twizeliin sää oli harmaa ja sataa tihuutteli. Pelloilla näkyi valtaisia karjalaumoja, lehmiä, lampaita, alpakoita ja peuroja.
Lähestyessämme Lake Tekapoa, sää alkoi nopeasti kirkastua. Kun muutamaa kilometriä ennen Tekapoa pysähdyimme hetkeksi, tuuli todella navakasti ja kylmästi. Muutaman kilometrin päässä Tekapossa oli sen sijaan mitä kaunein ja kesäisen lämmin sää. Enni ja Sami ostivat paikallisesta kaupasta päivällistarpeet.
Saavuimme Twizeliin illan kuhjassa. Majapaikkamme muistutti erehdyttävästi pitkää junavaunua. Toisessa päässä oli olohuone ja pieni keittiö. Kolme makuuhuonetta sijaitsi jonossa; yhden huoneen läpi piti kulkea perimmäiseen huoneeseen. Seinät olivat kuin paperia ja lattia kuin vaneria.
Maanantaina lähdimme ajamaan puolilta päivin Mount Cookia kohti. Mount Cook kohoaa 3,75 kilometrin korkeuteen ja on Uuden Seelannin korkein vuori. Tie oli varsin tasaista ja noudatteli enimmäkseen Lake Pukakin rantamia. Sää oli aurinkoinen ja selkeä, melko kuumakin. Hooker Valleysta lähdimme patikoimaan Mount Cookia kohti. Polku oli vaihteleva ja kulki enimmäkseen laakson pohjia pitkin nousten aika ajoin kukkuloille. Kaksi pitkää riippusiltaa ylitettiin. Tuuli oli avarilla paikoilla kova mutta lämmin.
Yhdellä kumpareella söimme eväitä ja odotimme, että saisimme nähdä lumivyöryn. Muutamat meistä näkivätkin pienehkön vyörymän; minä kuulin kyllä jyminän mutten ehtinyt nähdä mitään. Mount Cook siinsi menomatkalla melkein koko ajan edessämme. Lumi vuorten huipulla oli ihmeen valkoista. Vuorilta ryöppyävän joen vesi oli vaalean harmaata.
Loppumatkasta reissu alkoi tuntua pohkeissa; kertyihän kävelymatkaa sentään kymmenisen kilometriä. Tulomatkalla poikkesimme Pukaki-järvelle uimaan. Ranta oli täynnä isoja kiviä, joten uimasilleen pääsy oli melkoista taiteilua. Porukan kunniaksi on todettava, että kaikki uskalsivat uida, vaikka vesi oli melko kylmää. Ilta kului ruokaillessa ja sanapelejä pelaillessa.
Seuraava päivä otettiin rauhallisemmin. Ajoimme Lake Tekapolle, jossa loikoilimme auringossa, ja rohkeimmat eli Pentti ja Arttu uivat. Vesi oli muutoin kylmää paitsi järven kyljessä olevassa matalassa altaassa. Minä uin siinäkin. Myöhemmin Eve huomasi, että altaan ympärillä (ja kaiketi altaassakin) oli useita hevosenpaskaläjiä; lähettyvillä on näet ratsastusleiri.
Menimme kahville Tekapon lähellä kohoavalle observatorion mäelle. Mäellä tuuli todella navakasti. Maisemat olivat huikaisevat, sillä sää oli kirkas. Ajoimme tämän jälkeen vielä Pukakille uimaan, mutta nyt eivät ketkään muut kuin minä ja Eve hirvinneet mennä veteen, sillä kova tuuli oli sekoittanut veden. Illalla minua väsytti ankarasti enkä jaksanut paljon muuta kuin makoilla ja lueskella. Muut kisailivat keskenään.
Keskiviikkona starttasimme jo aamukymmeneltä kohti Queenstownia. Matka sujui joutuisasti. Pysähdyimme kerran viinitilalla, jossa myytiin viinien lisäksi myös itse tehtyjä juustoja. Majapaikkamme löytäminen oli pieni seikkailu. Katu löytyi helposti, mutta meille ei ollut annettu talonnumeroa, vain tieto, että avaimet ovat postilaatikossa. Talonnumeroa ei ollut edes vuokraajien kotisivuilla netissä. Menimme läheiseen kahvilaan, jossa tutkimme vielä noita kotisivuja ja niillä olevia kuvia. Yhtään kuvaa ei ollut majapaikastamme mutta sen sijaan yksi sen terassilta otettu, jossa näkyi naapurin kattoa. Sen perusteella pystyimme päättelemään majapaikkamme sijainnin.
Talo Queenstownissa oli väljä, kaksikerroksinen, ja sieltä oli hienot näkymät Wakatipu-järvelle ja vuorille. Se oli erittäin hyvin varusteltu. Kaikki kodinkoneet löytyivät ja lisäksi jos jonkinlaista viihdykettä: stereot, dvd:t, tietokonepelejä, trampoliini, lentopallokenttä ynnä muuta. Matkaporukkamme oli haltioissaan.
Uuden vuoden aattona lähdimme Even kanssa kävellen kaupungille. Vietimme siellä koko päivän ja kävimme syömässä intialaisessa ravintolassa. Ruoka oli tosi hyvin maustettua ja sisälsi alkupalat, vihanneksia, lampaan, naudan ja kananlihaa. Luulimme, että ateria olisi hyvin edullinen (28 dollaria yhteensä; tältä se ruokalistalta päätellen näytti) mutta osoittautuikin, että tuo hinta oli henkilöä kohti. Kun illalla palasimme majapaikkaan, kello oli jo kahdeksan. Kävelyä tuli kaiken kaikkiaan 13 km, ja se tuntui jaloissa.
Illalla lähdimme vielä 11 aikaan kaupungille katsomaan ilotulituksia. Väkeä oli tungokseen asti, joukossa paljon paljaskinttuisia ja vähäpukeisia nuoria, vaikka keli oli kolea ja tuulinen. Huomattavan monet olivat päihtyneitä, ja melu oli sen mukaista. Väkivaltaista käytöstä en sen sijaan pannut merkille. Palasimme kämpille täyden kuun valossa vartin yli yksi yöllä.
Perjantaina lähdimme etsimään Deerparkia, eläinpuistoa, vastapäiseltä kukkulalta. Olimme käyneet siellä silloin, kun viimeksi kolme vuotta sitten vierailimme Uudessa Seelannissa. Sitä ei kuitenkaan tahtonut millään löytyä. Aikamme harhailtuamme kysyimme joltakulta reppureissaajalta, tiesikö hän, mistä Deerparkiin pääsisi. Hän kertoi itsekin etsineensä tietä sinne ja kuulleensa sitten, että puisto on suljettu puoli vuotta sitten ja maat myyty yksityiselle.
Lähdimme sitten kävelylle rantatietä myöten ja päädyimme golfkentän kahvilaan. Loppupäivän vietimme rennosti seurustellen, lueskellen ja ruokaa laittaen. Seuraamme liittyi Seppo, freelancervalokuvaaja, joka oli ollut kanssamme edeltävänäkin päivänä. Olin kysellyt häneltä vinkkejä valokuvaukseen, ja hän oli lainannut minulle jalustaa, kun otin kuvia ilotulituksesta.
Lauantaina lähdimme kohti Manapouria, seuraavaa yöpymispaikkaa. Matkaa sinne kertyi parisataa kilometriä. Suuntasimme ensin etelään päin ja käännyimme sitten länttä kohti Mossburnin kohdalla, missä pysähdyimme kahville. Manapourissakin jouduimme jonkin aikaa odottelemaan ennen kuin saimme avaimet. Avainten luovuttaja kiikutti meille kilon kimpaleen peuran sisäfilettä.
Talo, jossa majoituimme, oli melko vanha ja vaatimaton, mutta joka pariskunnalle löytyi sentään oma huone. Erikoisuutena oli pihan perällä kaksi lämmitettävää allasta. Ne olivat itse asiassa kylpyammeita, joita lämmitettiin kaasulla; lämmitettävät vastukset olivat ammeiden alla. Enni ja Sami testasivat altaat illalla ottamalla kylvyn. Yksi meistä poltti reitensä, kun erehtyi menemään väärään päähän allasta; siinä päässä vastukset näet hehkuivat kuumimmiin. Me Even kanssa emme kylpeneet, mutta kävimme sen sijaan uimassa viereisessä joessa. Vesi oli kirkasta ja hyytävän kylmää.
Sunnuntaina lähdimme Milford Soundiin, jonne johti noin 120 kilometrin pituinen tie. Tie luikerteli väliin vuoren rinteitä pitkin, väliin laakson pohjilla. Maisemat kävivät yhä jylhemmiksi. Satoi koko ajan ja vuorten rinteiltä syöksyi vuolaita virtoja, puroja ja jokia. Vähän ennen vuonolle saapumista sukelsimme 1270 metriä pitkään tunneliin. Milford Soundissa näkymät olivat uskomattoman komeita. Odottelimme sateen loppumista, ja lopulta kolmen maissa sade tosiaan lakkasi.
Ehdimme vielä niukin naukin viimeiselle risteilylle sinä päivänä. Risteily kesti kaksi tuntia ja vartin ja kulki vuonon pohjalla lähestyen aina välillä jylhiä rantoja, joista vesi syöksyi korkeaa pystysuoraa seinämää pitkin mereen. Eräässä paikassa putouksen kuohuva vesi kasteli keulassa olevat katsojat, Even erityisen perusteellisesti. Maisemat olivat niin valokuvauksellisia ja kiehtovia, että aika kului kuin siivillä. Niinpä kun laiva saapui takaisin lähtösatamaan, luulin että olimme vasta kääntöpaikalla.
Mennen tullen Milford Soundiin näimme Kea-papukaijoja, jotka olivat niin kesyjä, että ne tulivat syömään vaikka kädestä ja lennähtivät välillä auton katolle. Tullessa kiersimme pienen lenkin sademetsässä, jossa kiemurteli joki hyvin syvällä. Koko päivänä emme ehtineet syödä oikein mitään, vain kahvitella ja napostella suolapähkinöitä ja rusinoita. Niinpä olikin kiljuva nälkä, kun lopulta laitoimme kämpillä iltakymmeneltä pitsaa. Tai siis Sami laittoi; hän on nääs mainio kokki...
Maanantaina lähdimme viimeiseen majapaikkaan Wanakaan. Palasimme samaa reittiä Queenstowniin ja jatkoimme siitä jylhän vuoriston yli Wanakaan. Talo Wanakassa oli hieno ja moderni, ja siinä oli kaikki mukavuudet, hierovaa kylpyä myöten. Yksi ylimääräinenkin huone löytyi. Tiistaina kävimme kävellen Wanakan keskustassa, missä ruokailimme thai-siam-ravintolassa. Maukasta ja hyvin maustettua oli. Istuskelimme sitten rannalla ja söimme jäätelöt. Illalla kävimme vielä Even kanssa uimassa Wanaka-järvessä. Vesi oli melko hyytävää.
Paluumatkalla Wanakasta Christchurchiin koukkasimme itärannikon kautta ja näimme jälleen uusia maisemia. Pysähdyimme kahville Waimaten kaupungissa malesialaisessa ravintolassa, jossa meitä palveli äärettömän ystävällinen tarjoilija. Hän toi jokaiselle kahvin, jonka pinnalle oli taiteiltu erilaisia eläinhahmoja.
PS Matkamme kesti kakstitoista päivää, ja sinä aikana otin reilut 2000 valokuvaa. Julkaisen joitakin niistä vastedes täällä ja valokuvablogissani. Oheisesta kartasta voit nähdä matkareittimme.
