Rangitoto - Bloody Sky

Viime tiistaina teimme päivän retken Aucklandin lähistöllä sijaitsevalle Rangitoto-nimiselle saarelle. Lauttamatka sinne kesti noin puoli tuntia. Lautalta käsin Aucland näytti tällaiselta:



Lautta poikkesi mennen tullen Davenportissa, jonka arvellaan olevan yksi Aucklandin varhaisimmista maorien asuttamista alueista.




Rangitoto on tulivuoren purkauksesta noin 600 vuotta sitten syntynyt laavasaari. Se on hyvin karu, mutta vuosisatojen kuluessa sinne on juurtunut parisataa seudulle luonteenomaista kasvia, muun muassa 40 erilaista saniaislajia. Nimensä (Bloody Sky 'verinen taivas') saari on saanut eräästä maoripäälliköstä, joka haavoittui saarella käydyssä taistelussa.








Saaren pohutukawametsät ovat Uuden Seelannin suurimmat. Pohutukawa, jota kutsutaan kukkimisajankohtansa ansiosta myös Uuden Seelannin joulupuuksi, ei ollut vielä ihan täydessä kukassa.








Rangitoton huippu kohoaa 260 metrin korkeuteen. Meiltä meni puolitoista tuntia nousemiseen; laavapoluilla sai olla paikoin tarkkana, ettei kompastunut. Huipulla on kymmenien metrien syvyinen kraateri, joka on kasvillisuuden peitossa. Maisemat, joita voi katsella joka puolelle, ovat upeita.











Paluumatkalla kiersimme saarta osittain ympäri ja kävimme kurkkaamassa laavaluolia. Onneksi sää oli enimmäkseen pilvinen, sillä aurinkoisella säällä laava hehkuu lämpöä niin, että kulkijalla saattaa olla tukalat oltvat.

Papukaijoja

Lenkkeillessäni Mount Edenillä näen joskus papukaijoja. Ne lentävät yleensä kaksistaan; kerran näin pienoisen lauman niitä. Papukaijat ovat todella taitavia lentäjiä. Ne ovat hyvin värikkäitä ja niillä on pitkät pyrstösulat.

Nämä papukaijat ovat ymmärtääkseni valkokurkkuroselloja (englanniksi eastern rosella, latinaksi platycercus eximius). Ne viihtyvät todellakin kaksistaan, sillä ne solmivat elinikäisen liiton. Niitä tavataan Australian kaakkoisosassa, Tasmaniassa ja Uudessa-Seelannissa.

Pari päivää sitten minulla sattui olemaan kamera mukana, kun bongasin papukaijapariskunnan. Kovin lähelle en niitä harmikseni kyllä päässyt, mutta etäältä sain lauotuksi sarjan kuvia. En myöskään onnistunut saamaan pariskuntaa samaan kuvaan.

Kuin tropiikissa

Käymme päivittäin lenkillä Mount Edenin rinteillä ja laella - ja joskus yölläkin, niin kuin oheisista kuvista voit päätellä. Kukkulalta aukeavat näköalat ovat joka kerta vähän erilaiset sen mukaan, millainen sää kulloinkin on. Voit katsella tuoreita kuvia lenkkimaastomme varrelta täältä.



Tietokoneeni oli korjattavana kiinalaisten omistamassa liikkeessä viikon verran. Siksi ajaksi he antoivat ystävällisesti oman koneensa lainaksi. Kiinalaiset ovat ahkeria työntekijöitä. Kun lähetin kiinalaisten liikkeeseen sähköpostiviestin iltamyöhällä (11.50), sain heti vastauksen "I am not open yet but..." ('en ole vielä auki mutta...').

Osallistuimme täällä asuvien suomalaisten itsenäisyyspäiväjuhliin Glendowiessa komeassa, meren rannalla sijaitsevassa talossa. Muiden kansallisuuksien edustajia taisi tosin olla paikalla enemmän kuin Suomen. Juhlat oli järjestetty, niin kuin täällä on tapana, nyyttikestiperiaatteella: jokainen toi evästä mukanaan. Me muistimme juhlan alkamisajankohdan väärin. Niinpä saavuimme paikalle konsulin puheen päätyttyä ja juuri kun Maamme-laulu kajahti. Seurustelun ohella saimme nauttia tanhuesityksistä.

Ensi sunnuntaina menemme suomalaisten joulujuhlaan, joka pidetään erään suomalaisen, pitkään Uudessa Seelannissa asuneen Martti-nimisen miehen kotona. Martilla on kotonaan melkoisesti suomalaista kirjallisuutta, ja hän lupasi minulle antaa luettavaksi niin paljon kuin haluan - eikä tarvitse kuulemma palauttaa.

Olen ostellut paikallisesta nettihuutokaupasta monenlaista käyttötavaraa pilkkahintaan. Viimeksi huusin melko uuden DVD-soittimen 31,5 dollarilla (n. 16 euroa). Sovin tavaran noutamisesta myyjän, erään Matt-nimisen radiotoimittajan kanssa. Vähän ennen noutoaikaa Mattilta tuli sähköpostiviesti, jossa sanottiin, ettei hän valitettavasti voi olla noutohetkellä kotona, mutta hän jättää soittimen takapihalle grillin päälle. Samaan paikkaan hän neuvoi jättämään rahat. Teimme niin, ja homma toimi.

Vajaa viikko sitten täällä satoi kuin tropiikissa miltei yhtä mittaa parin kolmen päivän ajan. Ilman kosteus oli sisälläkin liki sata prosenttia; vessapaperista olisi melkein voinut puristaa vettä. Huomasimme, että huushollissa alkoi jo haiskahtaa homeelta. Saimme onneksi naapurilta lainaksi kosteudenpoistajan, laitteen joka imuroi sisätiloista kosteutta (mistä näitä ystävällisiä ihmisiä oikein sikiää!). Muutamassa tunnissa siihen kertyi litrakaupalla vettä.

Nyt kelit ovat muuttuneet varsin kesäisiksi ja enimmäkseen aurinkoisiksi. Viime päivinä lämpötilat ovat päivisin pysytelleet yli kahdenkymmenessä asteessa ja tätä kirjoitettaessa mitari näyttää 25 astetta varjossa. Kun aurinko paistaa, niin se paistaa todella kuumasti. Kaiken lisäksi otsonikerros Aucklandin yllä on erityisen ohut. Niinpä täällä suositellaan, että aurinkovoiteiden suojakertoimen pitäsi olla vähintään 35.

Autoilu sujuu jo hieman paremmin. Alussa harjoittelimme niin, että kiersimme korttelin tai parin ympäri siten, että käännyimme aina vain vasemmalle; näin meidän ei tarvinnut ylittää ajotietä. Nyt olemme huristelleet jonkin matkaa jo moottoritielläkin. Vieläkin käy joskus niin, että tuulilasinpyyhkimet menevät päälle kun pitäisi näyttää vilkkua. Täällä kun kaikki on väärinpäin. Tottumista on siihenkin, että täällä äänimerkkiä (suomeksi: tööttiä) käytetään hyvin herkästi...