Kaappaus Kanadassa

Viime lauantaina lähdimme Vancouveriin, missä meidän oli määrä pitää sunnuntain englannin- ja suomenkieliset jumalanpalvelukset. Vuokrasimme matkaa varten keskikokoisen (intermediate) auton netistä. Vuokrafirma antoi meille kuitenkin uuden Toyota Camryn; ilmeisesti heillä ei juuri sillä hetkellä ollut pienempää autoa.

Matka Kanadan tulliin saakka sujui kommelluksitta. Täkäläisessä liikenteessä pitää kyllä olla tarkkana koko ajan, sillä highwaylla paahdetaan menemään jatkuvana virtana kolmella tai neljälläkin kaistalla yhteen suuntaan. Monet puikkelehtivat kaistalta toiselle suuntamerkkiä näyttämättä. Erkanemiskaistoja on tuon tuosta ja oikealta moottoritielle liittyvää liikennettä on pidettävä silmällä.

Selvisimme tullista läpi yllättävän nopeasti, noin puolessa tunnissa. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, huomasimme, että navigaattori oli sammunut. Emme saaneet sitä enää päälle lainkaan, ja luulimme jo, että laite on vioittunut. Myöhemmin meille selvisi, että siitä oli vain akku tyhjentynyt eikä se jostain syystä saanut virtaa auton tupakansytyttimestä.

Tuli ontto olo, sillä meillä ei edes ollut karttaa mukana. Tiesimme kyllä osoitteen, mihin olimme menossa, mutta emme olleet siellä koskaan käyneet. Emme edes olleet koskaan nähneet sitä leskirouvaa, joka oli meille luvannut majapaikan kotoaan Coquitlamista Vancouverin pohjoispuolelta. Olimme yrittäneet soittaa tälle rouvalle ennen lähtöä moneen kertaan saamatta häntä kuitenkaan langan päähän.

Katsoimme viisaimmaksi ajaa suosiolla Vancouverin keskustaan ja etsiä sieltä jonkin kadun, joka tuntuisi tutulta aiemmilta reissuiltamme. Aikamme mietittyämme muistimme vain yhden kadun nimen, Hastings ave, jonka tiesimme johtavan keskustasta Coquitlamin suuntaan. Kadunnimet ovat sikäli hankalia muistaa, että ne erottuvat enimmäkseen vain numeroiden perusteella: avenuet kulkevat pohjois – etelä-suunnassa ja streetit itä – länsi-suunnassa.

Kun olimme aikamme ajaneet jääräpäisesti erästä streetiä pitkin Vancouverissa, tulimme lopulta Hastings avelle ja sitä myöten osasimme kuin osasimmekin ajaa Coquitlamiin saakka. Menimme hetkeksi rauhoittumaan ostoskeskukseen ja tilasimme jätskiä ja pirtelön. Sitten Eve soitti puhelinautomaatista majapaikkaamme, sai yhteyden Martta-rouvaan, joka kohta tuli Impalallaan luoksemme ja ohjasi meidät kotiinsa 24-kerroksisen talon kuudenteen kerrokseen.

Martta osoittautui mahdottoman sydämelliseksi ihmiseksi. Hän tarjosi meille mahtavan mureat pihvit, minkä jälkeen saimme mennä talon pohjakerrokseen saunomaan ja uimaan. Poreallaskin sieltä löytyi. Martan koti oli kaunis ja hyvin viihtyisästi sisustettu.

Aamulla menimme kirkkoon Martan autolla. Jumalanpalvelusten jälkeen pari seurakuntalaista tuli puhumaan meille, että meidän pitäisi välttämättä lähteä käymään erään äskettäin syöpäleikkauksessa olleen iäkkään naisen luona Richmondissa. Selitimme, että meidän oikeastaan pitäisi lähteä heti takaisin USA:han, sillä olimme vuokranneet auton vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Ei auttanut: kyllähän niitä vuokra-päiviä saa lisää; kyllä teidän nyt vaan pitäisi lähteä käymään Ainon luona. Niinpä sitten hyppäsimme kirkolta Martin ja Lean kyytiin.

Ymmärsimme, että meidät oli kaapattu.

Meidät vietiin Richmondiin, johon oli reilun tunnin matka. Aino oli sairaudestaan huolimatta yllättävän pirteässä kunnossa. Hän on tehnyt vuosikymmeniä hengellistä työtä ulkosuomalaisten parissa Kanadassa ja USA:ssa ja tunsi laajalti ihmisiä täältä ja Suomesta, myös monet Suomen piispoista.

Keskustelu oli vilkasta. On hauska kuunnella pitkään maassa asuneiden kieltä, joka on eräänlaista suomen ja englannin sekoitusta, fingelskaa. ”Eikös sinulla ole kolmas oktooper pörtdei?; Laitetaan nyt dinöriä ettei mene tuu leit.”

Illalla Martti ja Lea, joiden juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla, veivät meidät vielä pistäytymään omaan kotiinsa, joka on Maple Ridgessä, toisella puolella Vancouveria kuin Richmond. Heidän kotinsa oli kaksikerroksinen suuri kartano, jossa oli laaja puutarha.

Illalla yritimme soittaa Bellevueen, että palaamme asunnollemme vasta tiistaina. Emme löytäneet puhelinnumeroa, mutta keksimme, että auton hansikaslokerossa oli vuokraamiseen liittyvät paperit, joissa puhelinnumero on mainittu. Eve lähti pohjakerroksen autohalliin hakemaan puhelinnumeroa. Me Martan kanssa katselimme sillä aikaa netistä matkakuvia.

Ihmettelimme, kun puoli tuntia oli kulunut, missä se Eve oikein viipyy. Martta lähti katsomaan ja löysikin Even harhailemasta autohallista, jossa oli satoja autoja. Hänellä oli mennyt aikaa siihen, että hän oli yrittänyt löytää talon vartijaa. Automme ikkunaan oli nimittäin ilmestynyt lappu, jossa varoitettiin, että auto hinataan kohta pois, ellei siinä ole vierailijan statuksesta kertovaa punaista lappua. No, saimme Martalta tällaisen lapun, ja sen turvin saimme vielä automme pitää.



Kun me aamulla heräsimme, Martta oli jo lähtenyt tyttärensä kotiin hoitamaan lastenlastaan. Paluumatkalla harhauduimme reitiltämme vain kerran, joten pääsimme perille Bellevueen yllättävänkin helposti. Matkalla poikkesimme Premium Outlet -nimiseen paikkaan, jossa oli valtava määrä tehtaanmyymälöitä. Alue oli kuin pienoiskaupunki. Onneksi emme löytäneet juuri mitään, mitä olisimme halunneet ostaa…