Karhuja ja kalkkarokäärmeitä

Teimme viikonloppuna retken Kelownaan, joka sijaitsee vajaan neljänsadan kilometrin päässä Vancouverista koilliseen. Lähdimme matkaan puolilta päivin perjantaina. Poimimme kyytiimme kanttorin Merin Surrey-nimisestä kaupunginosasta ja suuntasimme länttä kohti. Emme valinneet suorinta ja nopeinta reittiä vaan tien, joka johti meidät mahtavien kanjonien kautta Cache Creekiin, Camloopsiin ja sieltä sitten yökortteeriimme Salmon Armiin.



Ajomatka Salmon Armiin saakka kesti evästaukoineen kymmenen tuntia ja oli koko ajan todella kuuma. Ulkona oli parhaimmillaan varmaan 35 astetta lämmintä ja auton sisälläkin ilmastoinnista huolimatta hellelukemat, sillä emme tohtineet säätää ilmastointia kovin viileälle. Erityisen kuumaa oli Lyttonin seudulla, kanjonissa, joka oli aivan kuivaa erämaata.


Kanjonin pohjia kiemurteli kuitenkin joki, joka välillä näyttäytyi tiemme varrella ja jota kaiholla katselimme. Toivoskelimme näet, että löytäisimme jostain paikan, jossa voisimme pulahtaa jokeen. Poikkesimme reitiltämme paikkaan, joka näytti autiolta villin lännen kylältä. Sieltä löytyi kuitenkin baari, josta saatoimme kysyä uintimahdollisuutta ja josta saimme ostetuksi juotavaa. Uintipaikalle olisi ollut sen verran matkaa, että emme malttaneet sinne ajaa.




Kun saavuimme Savona-nimiseen kylään, huomasimme että kylän laitamilla päilyi järvi. Kurvasimme sinne, kiiruhdimme pusikkoon vaihtamaan uikkarit päälle ja sitten järveen. Järvi oli matala ja mutapohjainen ja vesi oli lämmintä. Järven rannalla oli seurue, jolla oli koira mukanaan. He kertoivat meille, että he olivat viisi minuuttia sitten nähneet tällä paikalla karhun, ja kehottivat meitä olemaan varuillamme. Minulla oli kamera koko ajan mukana, mutta harmikseni en nähnyt karhusta vilaustakaan.

Myöhemmin kuulimme Kiven pariskunnalta, jonka luona majoituimme Salmon Armissa, että juuri tuolla Savonan seudulla on todella paljon kalkkarokäärmeitä. Niitä oli ollut niin paljon, että kun sinne tehtyä uutta asvalttitietä ajettiin, kuului vain lätinää, kun käärmeet liiskautuivat renkaiden alle. Ne olivat tulleet tielle lämmittelemään.

Salmon Armia lähestyessämme huomasimme taivaan rannalla hyvin mustan pilven. Arvelimme ensin, että olisi nousemassa myrsky, mutta sitten tajusimme, että kyseessä täytyi olla metsäpalo. Kohta haistoimme savun hajuakin ja näimme myös liekkejä savun keskeltä. Kanadassa on ollut tänä kesänä valtavia metsäpaloja, ja tämä oli yksi paloalueista.



Kyläpaikassamme meitä odotti illallinen, jonka pääruokalajina oli biisonin lihaa, jota oli käristetty samaan tapaan kuin poronlihaa. Todella hyvää. Saimme hyvin lämpimän ja vieraanvaraisen kohtelun. Isäntäpari oli myös todella taitavia kertojia, joten kuulimme monta herkullista tarinaa heidän vaiheistaan Kanadassa.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Kelownan kirkolle. Matka kesti parisen tuntia ja sen varrella oli kaunis, turkoosinvärinen Kalamalka-järvi. Matkan varrella näimme myös hedelmätarhoja: Kelownassa ja sen eteläpuolella kasvatetaan paljon luumuja, persikoita, aprikooseja, kirsikoita ynnä muita hedelmiä.



Olimme kirkolla hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua, mutta emme päässeet sisälle, sillä kukaan ei muistanut hälytyskoodia. Paikalle tuli yhä uusia kirkkovieraita, mutta jouduimme odottelemaan helteessä hyvän tovin, ennen kuin saapui Aaro-niminen vanha mies, joka tiesi koodin. Silti kävi niin, että kun hän näpytteli koodia, sattui lyöntivirhe, ja hälytys laukesi. Sisälle kuitenkin päästiin, ja jumalanpalvelus pidettiin vaikka mikrofoneja ei saatukaan toimimaan. Piti vain käyttää reippaasti ääntä. Seurakuntalaiset olivat enimmäkseen eläkeikäisiä.

Yksi jännitysmomentti osui vielä paluumatkalle. Olimme tankanneet menomatkalla ja ajattelimme tankata uudelleen matkan varrella Merritin kohdalla. Ohitimme kuitenkin tuon paikan sen verran kaukaa, ettemme viitsineet ajaa kaupunkiin asti. Ajattelimme, että täytyyhän täällä olla tien varrellakin bensa-asemia. Kymmenkunta kilomeriä ajettuamme näimme kyltin, jossa kehotettiin tarkistamaan polttoaineen riittävyys, sillä seuraavalle bensa-asemalle olisi matkaa 112 kilometriä.



Alkoi tuntua siltä, että bensa ei millään voi riittää noin pitkälle matkalle. Sitä paitsi tie nousi koko ajan korkeammalle vuoristoon. Kaupungin nimi, josta bensaa saisi, oli muuten Hope ’toivo’. Iloksemme loppumatka, varmaan kolmisenkymmentä kilometriä, oli yhtä laskettelua alaspäin – ja niin bensaa riitti kuin riittikin Hopeen asti.

Kun vihdoin saavuimme Vancouveriin - hikisinä ja jokseenkin näännyksissä - aurinko oli jo laskemassa mailleen.