Rankan viikonlopun jälkeen lähdimme sunnuntai-iltana Bunzen Lakelle rentoutumaan. Sää oli lämmin. Uimme melko tovin ja päätimme sitten lähteä vielä vähän patikoimaan, vaikka aurinko oli jo laskemassa vuoren taakse. Ajattelimme kuitenkin viedä turhat kantamukset autolle, ennen kuin lähtisimme metsään. Vaihdoimme auton luona vaatteita. Eve läimäytti takakontin kiinni ja kysyi samalla, että onhan minulla avain. Eipä ollut, sillä se oli jäänyt takakonttiin! Kaikki auton ovet olivat nyt lukossa.
Tajusimme heti, että olemme vaikeuksissa. Emme millään saisi autoa auki emmekä pystyisi soittamaan apuakaan, sillä tuolla alueella ei ole kenttää. Ainoa lohtu oli, että käsilaukku, jossa rahamme ja Visa-korttimme oli, ei jäänyt autoon, eikä myöskään kamerani. Sitä paitsi uikkarit olivat jo ehtineet aika lailla kuivaa päällämme.
Ohitsemme käveli noin kuusikymppinen mies. Kerroimme hänelle tilanteen, ja iloksemme hän tarjoutui viemään meidät asunnollemme Port Moodyyn. Mies oli ukrainalainen ja hän kertoi asuneensa Kanadassa viisitoista vuotta. Kun kysyin häneltä, miksi hän oli muuttanut Kanadaan, hän sanoi ”just for fun” (’ihan huvin vuoksi’).
Kun pääsimme asunnollemme ja aloimme kaivaa käsilaukusta avainta, totesimme, että sitä ei löytynyt mistään. Asuntomme avain oli myös jäänyt auton sisään. Ukrainalainen mies oli kertonut, että takseilla saattaisi olla sellaista palvelua, että he avaavat autojen lukkoja. Soittaessamme taksiasemalle saimme tylyn vastauksen: ”No, we can’t help (’emme voi auttaa’). Yritimme soittaa myös paikalliseen autoliittoon, mutta heidän apunsa olisi edellyttänyt jäsenyyttä eikä se olisi tälle illalle joutunutkaan.
Niinpä emme keksineet muutakaan ratkaisua kuin tilata taksi, joka veisi meidät lähimpään hotelliin. Kun olimme tilanneet taksin, kännykästämme loppui virta. Taksinkuljettaja oli intialainen mustapartainen ja turbaanipäinen kaveri. Hän oli erittäin ystävällinen ja pyrki auttamaan meitä parhaan taitonsa mukaan. Hän jopa ehdotti, että hän ajaisi taksinsa talomme viereen, jotta voisimme nousta taksin katolle, kiivetä siitä talonkatolle ja yrittää avata ikkunan, joka näytti olevan raollaan. Tähän leikkiin emme kuitenkaan ryhtyneet; olisimme kenties saaneet poliisit paikalle, jos naapurit olisivat nähneet meidän könyävän talon katolla.
Taksikuski vei meidät siistin näköiseen hotelliin Coquitlamiin ja näytti meille, missä on lähin sen autovuokraamon toimisto, josta seurakunta oli auton meille vuokrannut. Hotellihuoneen suhteen meitä onnisti jo kolmannella kerralla: ensimmäisessä saamassamme huoneessa haisi kitkerä tupakansavu (kaikkia mainostettiin non smoking-huoneiksi), toinen tarjottu oli meluisan kadun puolella. Sitten kävimme hakemassa lähimmästä ravintolasta aterian – ja ei kuin taloksi.
Aamulla Even ei tarvinnut soittaa hotellihuoneen puhelimesta kuin ehkä noin kymmenen puhelua, kunnes saimme tilatuksi auton, joka veisi meidät Bunzen Lakelle ja avaisi auton ovet. Tätä ennen autovuokraamon virkailijat olivat kyselleet meiltä tarkkaan kaikki henkilötiedot ja autoa koskevat tiedot - ja sanoneet sitten, etteivät he voi auttaa, vaan meidän täytyy itse soittaa apua hinauspalvelusta.
Köröttelimme sitten hinausauton kyydissä automme luokse, ja kuljettaja avasi taitavasti auton ovet, kuten oheisesta kuvasta näkyy. Näin tämä seikkailumme, joka tuli maksamaan meille noin kolmesataa dollaria, oli päättynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti