Romantiikkaa ja jättiläispuita

Teimme viime viikolla kuusipäiväisen retken omalla autolla pohjoissaaren pohjoisosiin. Pari päivää vietimme Paihiassa itärannikolla. Täältä teimme päivän mittaisen retken Russellin niemimaalle, jonne pääsi näppärästi laivalla. Russellin niemimaata mainostetaan romanttiseksi paikaksi. Siitä sainkin aiheen kysäistä Eveltä, mitä se romantiikka oikein tarkoittaa; minä kun en ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. Sain vastaukseksi kaksi asiaa: se on irtautumista arjesta ja juhlatunnelmaa.

Russellissa oli mainio uimaranta, jossa saatoimme uida pitkään, koska aallokko oli maltillista, vesi melko lämmintä - eikä maisemissakaan ollut moittimista. Monin paikoin uiminen meressä on Uudessa Seelannissa hengenvaarallista voimakkaiden vedenalaisten virtausten takia.




Seuraavaksi ajoimme länsirannikon tuntumaan Kaitaiaan. Kaitaiasta käsin osallistuimme bussiretkelle Cape Reingaan, joka on pohjoissaaren pohjoisin kärki, hyvin tuulinen mutta kaunis ja jylhä paikka. Bussikuski oli tavattoman puhelias maorimies, joka kommentoi koko ajan paikallisia näkymiä ja seudun historiaa. Hän oli myös hulvattoman iloinen kaveri, joka nauraa päräytteli joka välissä omille jutuilleen. Menomatkalla poikkesimme rannalle, jonka hiekka oli aivan valkoista.








Tulomatkalla Cape Reingasta kuski painoi menemään merenrantahietikkoa pitkin hurjaa kyytiä; täällä näet ei auttanut pysähdellä, koska bussi olisi muutoin vajonnut hiekkaan. Tämän merenrantataipaleen alussa poikkesimme korkeille rantadyyneille, joilta saattoi laskea pulkalla alas hiekkamäkeä.




Kaitaiasta lähdimme ajelemaan kohti etelää mutkaista ja kapeahkoa tietä pitkin, joka johti Motukarakaan, syvälle sisämaahan työntyvän merenlahden äärelle. Täältä pääsimme eteenpäin lyhyen lauttamatkan jälkeen kohti länsirannikkoa ja jatkoimme Omapere-nimiselle paikkakunnalle saakka. Omapere on maisemiltaan todella komeaa seutua. Löysimme rannalta luonnon muovaaman altaan, joka oli jäänyt laskuveden aikana merestä erilleen ja joka oli niin syvä, että siinä saattoi uida.





Omaperestä alkoi sitten ajomatkan hauskin osuus: tie kulki sankan viidakon läpi kukkulalta kukkulalle ja oli niin kiharaista, että tuntui, että ajoimme vähän väliä miltei ympyrää. Tunsin itseni Richard Burnsiksi, sillä ajo muistutti suuresti hänen nimelleen omistettua, hyvin realistista, rallisimulaatiopeliä. Tämä alue on kuuluisaa ikivanhoista ja valtavan kokoisista kauripuistaan. Näimme niitä tien varsilla ja poikkesimme katsomaan yhtä erityisen maineikasta kauripuuta, jonka nimi on maorin kielellä Tane Mahuta 'metsän herra'.

Tämän puun ympärysmitta on 13,8 m ja korkeus 51,2 m ja sen arvioidaan olevan parituhatta vuotta vanha. Puun juurelle saavuttuamme yritin ottaa siitä kuvan, mutta juuri silloin simahti kamerasta akku. Lähdin noutamaan autolta toista akkua, jonka tiesin myös olevan viimeisillään. Sillä sainkin sitten otetuksi pari kuvaa, ennen kuin sekin sammahti.

Viimeiseen yöpaikkaamme Dargavilleen saavuimme illan kuhjassa, mikä ei sikäli ollut lainkaan harmillista, sillä paikkakunnalla ei ollut tarjottavana mitään mielenkiintoista. Ennen Aucklandiin tuloa poikkesimme vielä puoleksi päiväksi meren rannalle Shakespearen puistoon. Se ei ole kaukana Tiritiri-nimisestä saaresta, joka on tietoisesti konservoitua luonnonsuojelualuetta, minkä ansiosta siellä on runsaasti alkuperäistä linnustoa. Näitä lintuja tapaa myös Shakespearen puistossa. Harmikseni löysimme sellaisen metsikön, jossa linnut tuntuivat viihtyvän, liian myöhään, jotta olisin ehtinyt niitä kuvaamaan. Australian rosellasta sain sentään jonkinlaisia kuvia.