Suomalainen seurakunta oli hankkinut meitä varten auton, vuoden 1989 Chevrolet Corsican, joka on automaattivaihteinen 2,8 litran moottorilla varustettu peli. Auto on seurakunnan omistuksessa, mutta me hankimme heti alkajaisiksi siihen vakuutukset omiin nimiimme kuukauden ajaksi.
Kun menimme hakemaan autoa, huomasimme, että sen vilkut eivät toimineet. Niinpä se täytyi viedä alkajaisiksi huoltoon. Eräs seurakunnan jäsen toi sitten huolletun auton meille asuntomme pihaan, ja niin pääsimme neitsytmatkalle, muutaman kilometrin päähän kauppaan. Päivä oli kuuma. Emme saaneet ilmastointia toimimaan, joten ajelimme ikkunat auki. Kaupasta tullessa juutuimme yli puoleksi tunniksi liikenneruuhkaan, sillä reitillä tehtiin asvaltointiöitä. Tässä vaiheessa auto oli kuin pätsi.
Seuraavasta kauppareissusta kehkeytyi myös mielenkiintoinen seikkailu. Menimme nyt suureen kauppakeskukseen Coquilamissa (joka on muuten intiaanien kieltä ja merkitsee ’puoliksi märännyt lohi’). Iloitsimme siitä, että sain ilmastoinnin puolivahingossa päälle. Jätimme auton parkkipaikalle ja sukelsimme Bay-nimiseen keskukseen, joka osoittautui aivan valtavan kokoiseksi: leveitä käytäviä joka suuntaan ja niiden varrella kauppoja toinen toisensa perään.
Ostimme autoomme navigaattorin ja lähdimme sitten takaisin autollemme. Helpommin sanottu kuin tehty! Olimme pysäköineet automme melko varhain aamulla, jolloin autoja ei ollut vielä kovin paljon parkissa. Nyt niitä oli sadoittain, ellei tuhansittain, mahdottoman suurella alueella, toinen toistaan muistuttavissa osastoissa. Etsimme autoamme reippaan tunnin ajan – tuloksetta. Kun tehtävä alkoi näyttää toivottamalta, menimme välillä syömään. Sitten meidän ei tarvinnut etsiä enää ihan puoltakaan tuntia, kun jo löysimme etsimämme.
Toissa iltana lähdimme retkelle noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan luonnonpuistoon. Sinne oli vaikea löytää, eikä navigaattori tunnistanut koko paikkaa. Saavuimme perille puolta tuntia ennen kuin puisto suljettiin liikenteeltä. Otimme kuvia upeista maisemista: kirkasvetisestä järvestä ja sen rannoilla kohoilevista mahtavista vuorista. Meillä oli jo kiire pois, koska puistotie suljettaisiin kohta puomilla. Mutta autopa ei suostunutkaan lähtemään käyntiin. Pikkuisen vain hörähti ja sammui joka yrittämällä.
Ilta alkoi jo hämärtyä ja puistonvartija kierteli autollaan sulkemassa paikkoja. Yritimme soittaa seurakunnan kännykällä Markukselle, joka oli autoasioitamme hoitanut. Puisto on kuitenkin niin syvällä laaksossa, ettei siellä ollut kenttää. Mielessä kangasteli jo kuva reippaasta kävelyretkestä tietä pitkin, joka luikertelee pimeän metsän halki. Lohtuna oli kuitenkin tietoisuus siitä, että meidän ei tarvitsisi olla yksin, sillä seudulla liikkuu runsaasti mustakarhuja...
Onneksemme paikalle tuli pariskunta, Jim ja Karen, joka kyseli, mikä on hätänä. Ilmeni, että heidän tyttärensä oli töissä puistossa ja että he odottivat tätä viedäkseen hänet kotiin. Aikamme keskusteltuamme he tarjoutuivat ystävällisesti viemään meidät asunnollemme. Jätimme auton puistoon ja hyppäsimme kyytiin. Pariskunta kertoi, että he ovat joskus käyneet siinä Burnabyn luterilaisessa seurakunnassa, jossa me olemme vapaaehtoistöissä. Kutsuimme heidät sunnuntain jumalanpalvelukseen, ja he lupailivat tulla.
Eilen illalla menimme Markuksen kanssa hakemaan autoamme puistosta. Markus arveli, että auton bensamittari ei toimi (se näytti, että tankki olisi puolillaan) ja että sen takia bensa olisi päässyt loppumaan. Hänellä oli kanisterillinen bensaa, jonka hän kippasi tankkiin. Auto lähti käyntiin ja saimme sen tuoduksi asunnolle. Huoahdimme hetken ja päätimme sitten käydä tankkaamassa auton lähimmällä bensa-asemalla – mutta taaskaan auto ei käynnistynyt.
Nyt tilanne on sellainen, että seurakunta on päättänyt hankkia meille vuokra-auton vähintään viikon ajaksi, jotta pääsemme sillä käymään Kelownassa, joka on vuoristoisella seudulla 400 kilometrin päässä täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti